KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

torstai 28. tammikuuta 2016

Joy (elokuva)

Ohjaaja David O. Russell on tehnyt Jennifer Lawrencen kanssa kolme elokuvaa, jotka ovat vaivattoman hyväntuulisia ja vastaansanomattoman kilttejä ihmissuhdedraamoja: Unelmien pelikirja (2012), American Hustle (2013) ja Joy (2015). Parisuhteen merkitystä venytetään näissä kaikissa samanlaisin juonellisin kikkailuin kuin mitä Wes Anderson tekee tuotannossaan: rakkaus ei ole metafysiikkaa, vaan sympaattisten survivaalihahmojen solidaarisuutta.

Tämä omituisen viekoitteleva tulkinta romanssin peruskaavasta toimii parhaiten Unelmien pelikirjassa, jossa viihdeurastaan kärsivät näyttelijät Lawrence ja Bradley Cooper pääsivät loistamaan vinkeästi bipolaarista peruutusvaihdetta tempovassa rakkausviha-tarinassa. Sen elokuvan jaksan katsoa milloin vain jo dialogin ansiosta. Ja jos on muutoin Lawrencen karismalta välttynyt, niin se on viimeistäänkin elokuva, jossa hän on yhtä aikaa karmivan hellyttävä ja kylmäävän seksikäs.

American Hustle (2013) ja Joy (2015) ovat nekin helposti tykättäviä elokuvia, mutta myös niin valmiiksi pedattuja tykättävyydessään ja nostalgiakuvastossaan, etteivät näyttelijöiden hahmot tunnu hengittävän lainkaan omaa ilmaa. Hahmot vain täydentävät poppimusiikin & viittilöivän kameratavan sykettä.

Jos siis Russellin tarinointi on parhaimmillaan Wes Andersonin tapaista, niin kuvitus on pahimmillaan samanlaista onttoa aikakausikohtaista briljeerausta kuin toisella Andersonilla, Paul Thomasilla.

Ensimmäinen vartti Joy-elokuvaa on sentään tässä ylivilkkaassa kerronnassa niin tehokkaan humoristista, että Joyn voisi julistaa vuoden tapaukseksi jo sen esittelyjakson ansiosta. Sen vartin aikana tunnen, että tämä elokuva vie minua johonkin todella uskomattomaan kertomukseen ihmissuhteista, jotka selittävät kaikki toisiansa. On jotain kiehtovan romaanimaista tällaisessa ihmissuhteiden verkoston avaamisessa alhaalta ylöspäin.

Mutta sen runsaan vartin jälkeen elokuva muuttuu. Kolmekymppinen Joy on näytetty  perhesuhteiden verkoston passiiviseksi pakotetuksi keskipisteeksi, joka äkkiä päättää ryhtyä tämän verkoston aktiiviseksi järjestelijäksi - ja perustaa "yritysdynastian", kuten jossain arvostelussa väitettiin, vaikkakin kyse on yhtä söötin satiirisesta näkökulmasta perheeseen ja yrittämiseen kuin mitä Wes Andersonin elokuvat ovat perheyrittäjien hääräämiseen. 
Perhe = yrittämistä.

Joyn ryysyistä rikkauteen -menestystarina on etäisesti kiinnostava realismissaan, tuleehan se sivunneeksi bisnesmaailman sukupuolittuneisuutta juuri 1980-luvun ilmastossa, mutta on se myös tylsän kiillotettua katsottavaa, paljon tylsempää ja kaavoitetumpaa kuin mikään oli American Hustlen rikostarinassa.

Siivousalan yritysjohtaja saapuu kaupunkiin...
Vartin pohjustuksesta selvittyään Joy onkin ennen kaikkea Jennifer Lawrence -starvehicle, ohjaajansa valitsema allegoria Lawrencen filmiuralle. Kun elleinlehdet ovat ylistäneet Lawrencea viihdemaailman vaikutusvaltaisimmaksi naishenkilöksi, ei Russellinkaan tarvitse tehdä muuta kuin näyttää JL eri moodeissaan: hän on suurperheen putkityöt tekevä kotiäiti ja latinotyöläisiä ruokkiva yritysjohtaja, mutta joskus tämä blondi kävelee texasilaisten keskuuteen kuin kuka tahansa nahkatakkinen bisnesmuija...

Jennifer Lawrence on muuttunut huimaa vauhtia näyttelijästä insituutioksi. Ihme on, jos hän siitä vielä toipuu ja taipuu edes samanlaiseen näyttelijäsuoritukseen kuin uransa nousuun lykänneessä Winter's Bone -filmissä (2010). Paljon enemmän persoonallista panosta odotan seuraavalta Russell-filmiltä kuin miltään mitä Lawrence tekee kaikissa tulevissa indie-lankeamuksissaan...








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti