KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Koskela ja Meri poissa vahvuudesta


Eräänä päivänä Koskela sai kirjeen armeijan esikunnasta. Tämä tapahtui joskus 1990-luvun jälkipuolella, kun Koskela oli Hiidenkivi-lehden päätoimittaja. Armeijan esikunta oli närkästynyt Koskelan pääkirjoituksesta ja halusi nuhdella Koskelaa siitä, olihan Hiidenkivessä potentiaalia merkittäväksi fennomaani-julkaisuksi. Koskela oli kuitenkin todennut pääkirjoituksessaan, että monikulttuurisuuden koulutus tulee kansainvälisissä suhteissa halvemmaksi kuin ohjuksiin sijoitetut rahat.

Koskela julkaisi esikunnan (muistaakseni Jyrki Iivosen laatiman) kirjeen ja kohteliaan velmun vastakommenttinsa lehdessä.

Mutta kun hän kertoi tarinaa saamastaan kirjeestä, hän totesi pelästyneensä aidosti.

Sellainen Koskelan Lasse oli.

Lasse oli peloton kulttuuritoimija, tutkija ja kirjastomies ja kriitikko, sensorikin. Hän oli yhtä herkkä ja lämminsydäminen kuin oli älykkään piikikäskin. Ja hän tiesi sen itsekin. Siksi hän joskus vertasi itseään tunnettuun kaimaansa, vänrikki Koskelaan, muttei silloinkaan itseään nostaakseen, vaan niin kuin kirjallisuudentutkija tekee, rakastamaansa kirjaa kunnioittaen. Linnan romaani oli muutenkin hänen suosikkinsa siteerauksissa ja ne sitaatit olivat aina paikallaan, minkä hän tarkoin tiesi, silloinkin, kun teki ironisen sävyttynyttä opasta suomalaisille johtajille - kaunokirjallisten hahmojen pohjalta.

Ja nyt Lasse on poissa vahvuudestamme.
Luin siitä yllättäen matkoilta palattua. Ensimmäisenä tuli mieleen tuo konflikti Suomen armeijan kanssa. Toki myös satunnaiset uutiset Lassen pitkään jatkuneesta syövästä.

Minun tuntemani Lasse oli ennen kaikkea kriitikko. Kaikki suomalaiset äidinkielenopettajat vaikuttavat tunteneen hänet omapäisenä sensorina, mutta ajattelen hänen siinäkin täyttäneen vakavaa rivityötä kriitikkona. Lassen kirjallisuuskritiikit Parnassossa olivat velmuilevia ja kriitikon tehtävälle irvailevia, mutta hänen makunsa oli luotettava ja lahjomaton kuin vain parhailla kriitikoista.

Ja kun Lassen tapasi, hän kuitenkin oli lämpimin mahdollinen ihminen, siis kaikkea muuta kuin tyypillinen kriitikko.

Jos Lassen mainitsi nimeltä kelle tahansa äidinkielen opettajalle, vino tunnistava virnistys syttyi open kasvoille. Lassen huoli kirjallisuuden arkijärkisistä tulkinnoista ymmärrettiin.

*

Kamalaa sattumaa on se, että merkittävin suomalainen sotakirjailija, Veijo Meri, kuoli samaan aikaan kuin tuo kotimaisen kirjallisuuskritiikin vänrikki, toveri Koskela.

Itselleni Veijo Meri sattui olemaan se tärkein yksittäinen kirjailija, joka viritti korvissani suomenkielen proosaan sopivaksi, tärkeämpi kuin Kivi tai Sillanpää tai varsinkaan Meren ikätoverit, nuo nokkelat mutta itseriittoisan sulkeutuneet modernistit. Sen opiskelukevään aikana mitä asuin Tukholmassa, luin Meren esseistiikan alusta loppuun, yhä uudelleen hämmästyneenä siitä, miten kielitaju muuttaa asiatekstin älykkääksi. En siinä vaiheessa halunnut enkä kestänyt lukea mitään muuta suomalaista kuin Merta.

Vielä sittenkin, kun kirjailijan juhlavuonna ilmestyi joensuulaisten muhkea tutkimus tämän tuotannosta, pysyi Meri arvoituksena: miten joku saattaa olla niin sisällä suomenkielessä, että saa minkä tahansa lauseen näyttämään tapahtumalta. Jahka Meren armottomat sotakuvaukset nostetaan uudelleen arvoonsa, lentävät kenraalit vielä pyrstölleen. Aina ja uudelleen.

Näinä aikoina, näinä retro-militarismin ja twitteriaatin aikoina, on noiden eri sukupolvista kasvaneiden herrojen kuolema kuin sivistys menettäisi viimeiset luottomiehensä. Jäljellä ovat vain eliitin upseeristo ja vitsihuumorilla mielistelevät populistit eikä yhtäkään suhteellisuudentajuista vänrikkiä.

Vaikka juurikin pikaisista tilannetulkinnoista vänrikki meitä varoitteli.
"Tsot, tsot", sanoisi Lasse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti