Hidaspostista hidasvaluuttaan

 

Sain tänään (12.3.2026) sähkölaitoksen 25.11.2025 lähettämän paperikirjeen. Se on siis kulkenut Postissa kolme ja puoli kuukautta. Lähetin Postille onnittelut uudesta ennätyksestä. 

Ei ihme, jos syksy, talvi ja kevät sekoittuvat kokemuksessa.  

Instituutiotkaan eivät pysy, eivätkä välitä pysyä, kalenteriajassa. 

Vielä marraskuussa lähetin Sight & Soundille valituksia, kun lehteä ei syyskuun jälkeen kuulunut. Eivät vaivautuneet edes vastaamaan. 

Välttämättähän lehdet eivät katoa Englannin ja mantereen välillä. Ihan on mahdollista, että jossain kohtaa Suomen Postissa vain toimitaan italialaiseen malliin eli työnnetään ylimääräiseltä tuntuvart postisäkit tuleen tai "unohdetaan" johonkin tutkimattomaan nurkkaan. 

Myös kirjastossa S&S on aina myöhässä kuukausikaupalla. Akateemisen kirjakaupan hyllyistä se katosi kokonaan vuodenvaihteessa.


Printtilehdet ovat niin katoavaa kansanperinnettä, etteivät niiden julkaisijatkaan paljoa välitä, tilaako lehtiä kukaan. Joulukuussa tein Filmihullusta vuositilauksen, mutta kukaan ei koskaan kuitannut tilausta eikä lehteä ole näkynyt. Käänteinen tapaus on Sarjainfo. Siellä printin arvostus kuuluu taiteenalan perintöön. Sarjakuvaseura lähettää meille tilausnumeron tuplana, toisen Saaran vanhana (lopetettuna) tilauksena ja toisen minun (uutena) tilauksenani. Kommunikointi on senkin lehden kanssa mitä sattuu.

Lehtimedian inflaation huomaa parhaiten siitä, miten aggressiivisesti sanomalehtien tilauksia kaupitellaan netissä ja markettien auloissa. Ties miten monta vuotta olemme tilanneet Aamulehteä ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi erilaisia alennuskampanjoita vaihdellen. Varmaan moni muukin. Marketin aulassa teiniltä näyttävät nuorukaiset tulevat silmille yrittäessään myydä tarjouksia, jotka ovat aina kalliimpia kuin ne, mitä lehden verkkosivuilta löytyy. Olen sen niille sanonut, mutta eivät usko. Ei kuulu siihen ikään eli asenteeseen.

Vinyylilevyjen ja VHS-kasettien nostalgiabuumissa olen kuvitellut, että pian myös printtilehdet palaavat takaisin kunniaansa. Mutta omaan postiluukkuun niitä on turha kuvitella saavansa. 

Slow food -kulttuurin voi kyllä olettaa leviävän muillekin kulutuksen alueille. Jospa sitä varten kehittyy oma hidasvaluuttansa, tosin aivan eri syistä kuin mitä Charles Stross on sellaista visioinut Neptune's Brood -kirjassaan. Esimerkiksi lukijat voisivat maksaa kirjoista  kirjailijoille jo silloin, kun teokset ovat tekeillä ja maksu saapuisi perille julkaisupäivänä. Saman tarkoituksen ajavat joukkorahoitukset, mutta ne ovat epäilyttävän kapitalistisia ja jostain syystä muutenkin Suomeen huonosti kotiutuneita systeemejä. Hidasrahaan asennoituminen tekisi elämästä eli kuluttamisesta hitaampaa ja harkitumpaa.

Hidasrahaan törmäsin kuin singulariteettiin tänään. Hain verottajan sivuilta uutta verokorttia, mikä yleensä edellyttää vain klikkailua, mutta nyt systeemi ei päästänyt minua eteenpäin. Se vaati tietää, miksi minulla ei ole ollut lainkaan tuloja kuluvana vuonna. Vaihtoehtoja tarjottiin tusinan verran mistä valita, mutta yksikään ei sopinut freelance-kirjoittajan elämään. Viimeinen vaihtoehto, viiden sentin pituinen tekstikenttä, oli "muu syy". Mietin minkä verran verottajalla riittäisi huumorintajua, jos kertoisin free-ihmisen slow-elämäntavasta. Sitten kirjoitin vain "epäsäännölliset tulot". Näkyi kelpaavan.