”Ei se kirjallinen luominen sairauteen katkennut, vaan rantatunnelin rakentamiseen.”
Sellainen kaupunki on Tampere, sellaista on elää runoilijana kaupungissa, joka on luovuttanut asukkaidensa oikeudet gryndereille. Runoilija Panu Tuomi ei ollut mikään mimosamainen luonne taiteilijana, mutta hänen muisteluillassaan (27.8.2025, Tahmelan huvila) toistui todistus siitä, että Tampereen kaupungin de-re-konstruktio ympärillä vaikutti runoilijan työhön, niin kuin tuo mieletön täydennysrakentaminen vaikuttaa meillä muillakin, jotka haluaisimme pitää Tamperetta asuttavana kaupunkina.
Panu Tuomen muisteluilta oli Pirkkalaiskirjailijoiden jäsenilleen järjestämä, ainutkertaisen tarpeellinen tilaisuus. Tuomen poismeno yllätti meidät kaikki, jotka emme tienneet, että hän oli jo kolme vuotta sinnitellyt vakavan sairauden kanssa. Ainutkertainen, tietysti, myös sen vuoksi, miten ainutkertainen runoilija Tuomi oli niin Tampereen kuin Suomen mittakaavassa: katoliseen mystiikkaan viehättynyt, vanhanmaailman tapaan sielukas kirjailija, mutta myös ihminen joka rakasti jalkapalloa, Carl Barksia ja georgialaista mineraalivettä.
Itse tunsin Panu Tuomen (1968–2025) lähinnä Pirkkalaisten kautta, ehkä yliopistoltakin. Ja kuten monet monet muut, Panuun törmäsin toisinaan kaupungilla ja kun hän pysähtyi juttelemaan niin hän asettui kuin puu paikoilleen osoittamatta kiirettä mihinkään.
Pidin erityisesti hänen vinoilustaan runoilijamyyttiä kohtaan. Panun imagoon kiinteästi kuulunut nahkasalkkukin saattoi olla nuivaa vitsailua myyttiä vastaan. Kukaan ei koskaan nähnyt mitä salkussa piili.
Haastattelin Panua jossain tilaisuudessa ja kun kysyin, pitääkö paikkansa, että barokkimusiikki on hänelle keskeinen inspiraation lähde, hän tokaisi sarkastisesti, että juu, heti kun hän aamulla herää hän laittaa barokkimusiikin soimaan. Ja silti se saattoi olla totta. Muisteluillassa tuli esille, että Panu oli ollut itsekin musiikillisesti lahjakas, joten kyse ei ollut mistään henkevän ilmapiirin herättelystä. Eikä varsinkaan runoilijastatuksen rakentamisesta. Panuhan ilmaantui kaksinkertaisena poikkeuksena vuosituhannen vaihteen runouskentälle, jonka julkisuutta hallitsi hesalaisten älykkörunoilijoiden ja turkulaisten kapakkarunoilijoiden vastakkainasettelu. Tämän poikkeusaseman vuoksi hänen poetiikkansa erikoisuutta on ehkä liioiteltukin kritiikeissä.
Parhaan luonnehdinnan Panu Tuomesta esitti iltaa isännöinyt Jonimatti Joutsijärvi
sanoessaan runoilijan olleen ”toisenmaailman kauppamies”. Tällä hän tarkoitti sitä, että runoissaan Tuomi leikitteli paitsi kirkollisen mystiikan sanastolla myös viitteillä yhtä korkealentoiseen maailmankirjallisuuteen. Leikittely näkyy kokoelmien nimissäkin, kuten Pyhän Vituksen tauti, Vaaleanpunainen ilmestyskirja, Jerusalemin syndrooma, ja – viimeiseksi jäänyt – Kardinaali Zen (2023).
Myös numeromystiikkaan Tuomi oli niin vihkiytynyt, ettei se ominaisuus (etenkään runojen rytmiikasta) ole ehkä tullut kunnolla esillekään hänen runotyyliään arvioidessa, totesi Joutsijärvi.
Tällaisia mystiikasta mehustettuja ominaispiirteitä ei pidä tietenkään liioitella sen paremmin Panu Tuomen kuin hänen esikuvansa, Eeva-Liisa Mannerin, kohdalla. Jos vain Tuomenkin runoutta luettaisiin enemmän ääneen, niiden rytmiikkaan ja soinnullisuuteen kätketty kauneus tulisi helpommin ilmi. Rytmi ei pelkästään luo uudenlaisia järjestyksen muotoja, vaan myös vapauttaa runoilijan ja lukijan tottumuksista, sanoo Tuomi eräässä essessään.
Illan paras avain oli muistutus Panu Tuomen esseekirjasta ”Poeettinen korrektius” (2006), joka on varmasti jäänyt kirjailijan runokokoelmien varjoon. Kirja on ilmestynyt esseeteosten sarjassa, osana 2000-luvun alun esseebuumia, tamperelaiselta Sanasadolta. Runoilija puhuu -sarjassa ilmestyi aikoinaan vain viisi teosta (Ihalainen, Joutsijärvi, Kellokoski, Rekola, Tuomi), mutta ne kannattaa etsiä käsiinsä, etenkin avauksina siihen, millaisena runoilijat itse näkivät työnsä 2000-luvun varhaisina vuosina. Panun kirjasta löytyy muun muassa muistelma uran alkuajoilta. Hauska on lukea, että itselleen tärkeimmäksi opastajaksi Panu siinä nimeää Risto Ahdin.
Kotiin tultua piti tarkastaa, oliko niitä Tuomen runokokoelmia tosiaan kymmenen, kuten muistelijat niin illassa kuin lehtijutuissa ovat toistelleet.
Ei ollut. Niitä on yksitoista. Siinä teille numeromystiikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti