Walter Selles on tehnyt monta merkittävää elokuvaa, mutta onko yhtään erinomaista sitten esikoisensa Jumalan kaupungin (2002)? Sellesin uusin ohjaus, Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui , 2024), on sekin merkittävä eli tärkeä fiktiolla vahvistettu muistutus historiasta, etenkin Brasilian historiasta, jonka diktatuurista ei liene yhtä itsestäänselvästi traumadraamoja kuin Argentiinan ja Chilen vastaavista vaiheista – mutta en minä toista kertaa jaksaisi katsoa sitä, päinvastoin kuin Jumalan kaupunkia, joka on yksi parhaita esimerkkejä kuvakerronnalla tarinoimisesta, ja tuntuu tänäkin päivänä yhtä raikkaalta ja rennolta kuin sen ensi kertaa nähdessään.
Oscar-tinojen valannassa Olen yhä täällä sai parhaan ulkomaisen elokuvan pystin, mutta syyt eivät ole filmin omissa ansioissa, vaan siinä, että jotain poliittista tahtoa pitää Hollywood-Akatemian osoittaa osoittelematta Ukrainan tai Gazan hävityksen suuntaan, ja myös ehkä siinä, että 2024 oli taas harvinaisen surkea filmivuosi niiden kansainvälisen levityksen saaneiden tuotantojen joukossa, joista Oscar-ehdokkuuksia poimitaan.
Traumadraamana Olen yhä täällä etenee aivan liian tuttuun tapaan, niin uskollisena yksittäisten ihmisten sinänsä järkyttäville kohtaloille diktatuurissa, että mitään aiheensa ja tarinansa yläpuolelle nousevaa draamaa ei synny.
Elokuvan hyväksi on todettava, ettei se myöskään pyri järkyttämään rankalla kuvastolla. Kaikki kamalimmat asiat tapahtuvat päähenkilön, perheenäiti Eunicen, näkemän ulkopuolella. Kontrastiltaan vahvin jakso, jossa armeijan viranaomaiset noin vain asettuvat asumaan Eunicen suurperheen kotoisaan taloon, olisi ollut sovitettavissa idealtaan elokuvan muihinkin jaksoihin eikä tyytyä pelkkiin pieniin vihjeisiin armeijan kaikkialle tunkevasta läsnäolosta. Esimerkiksi elokuvan alkuotos, jossa Eunice kelluu rantavedessä taustallaan tunnistettava sokeritoppavuori ja sitten hänen ylitseen jyrisee sotilashelikopteri, on kontrastiltaan ('särjetty paratiisi') yksi upeimmista filmien aloituksista mitä olen nähnyt ja olin heti niin sisällä elokuvassa kuin olla voi.... vaan suurinpiirtein puolivälissä elokuva muuttuu liian arvattavaksi ja liian kiltiksi traumadraamaksi. Kaksinkertainen (!) pitkänpuoleinen epilogi saa tosissaan miettimään, josko lähtisi kotiin, kun olennainen tuli kyllä jo ymmärretyksi.
Walter Sellesin tavasta käyttää nuoria kauniita naisia elokuviensa silmäkarkkina kirjoitettiin "On the Road" -elokuvan (2012) yhteydessä, koska se oli niin hölmösti päälle ympättyä äijäkaverusten rakkautta käsittelevän klassikkoromaanin sovituksessa. Mutta paljaimmillaan, kirjaimellisesti, moinen eksploitaatio, kuvankauniiden brassinaisten bikinikuvasto, on tässä elokuvassa, etenkin jos vertaa näyttelijöitä epilogin jälkeen nähtäviin valokuviin perheestä, johon tarina pohjautuu.
Näyttelijätyö sinänsä on hurmaavan luontevaa niin räiskyvän nuoruuden kuin romahtavan keskiluokan esittämisessä, minkä ansiosta kaksi tuntia tämän elokuvan parissa menee samalla varmuudella kuin hyvän lukuromaanin parissa. Ne epilogit voi silti jättää ihan hyvin katsomatta.
Miten katu-uskottavaa kuvaa Brasiliasta Selles on edes kiinnostunut välittämään, sitä voi punnita jos sattuu lukemaan, että hänen arvioidaan olevan maailman kolmanneksi rikkain elokuvantekijä (= omaisuutta yli 4 miljardia dollaria...)
