Tänään hermopinne täyttää vuoden. Tämän vuoden aikana en ole oppinut yhtään mitään uutta käden hermopinteestä enkä varsinkaan sen toipumisesta. Silti se on hitaasti toipunut ajan myötä. Syksyn aikana vasemman peukalon ja etusormen taivutus parani milli kerrallaan. Nyt ne taipuvat jo kuten normaalisti. Peukalon ja sormen nipistysotteessa ei kuitenkaan ole vieläkään voimaa ja kyynärvarressa on edelleen tunnoton alue, josta en ole varma, onko se pienentynyt lainkaan. Arkeen näillä puutteilla ei ole juuri lainkaan vaikutusta, kun kerran näppiksellä sormet toimivat siinä rauhallisessa rytmissä millä kirjoitan. On vain muutamia arkitoimia, joissa tarvitaan nipistysotteen voimaa, kuten kahvipussin avaaminen ja muu sellainen.
Kaikissa toimissa vasemman hauiksen voima ei ole kyllä entisellään sekään. Silti olisin ollut helvetin kiitollinen jos lääkäri tai fysioterppa olisivat voineet edes sen verran luvata, että vuoden kuluttua sormet sentään taipuvat normaalisti. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi edes fysioterppa ei saa sellaista ennustaa millä tahansa disclaimerilla. Hänhän lisäksi sanoi, ettei todennäköisesti kyseessä ole edes oikea hermopinne. Mitä sitten – se jäi ikuisesti arvoitukseksi.
Tietysti nämä käden käsittämättömyydet ovat mitättömiä kiusoja siihen nähden, miten mielipuolisen hauraana ihmiselämä ylipäänsä näyttäytyy 50 päivää jatkuneen Kammokuun jälkeen. Kaikkia ruumiintoimintojaan tulee ajoittain tarkkailleeksi enemmän, vaikka ruoka- ja juomavalio ovat aivan yhtä epäterveelliset kuin ennenkin eikä ole motivaatiota kuntoilla sen enempää kuin perjantaiden äijäjumpassa on itselle tuomittu velvoite. Ilmojen lämmettyä on toinen velvoite siirtyä ratikasta fillarointiin, ja silti olisi houkutus ostaa vielä kerran TKL:n korttiin kuukausisaldo, jotta voisi hypätä ratikkaan kuin kevättuulen mukaan mennäkseen edes vähän kauemmaksi kuin vain kirjastoon tai keskustaan.
Eilen olimme Hesassa S:n kirjan julkkareissa, se tuntui isommalta tapahtumalta kuin mikään vuoteen tai puoleentoista. Ajankulun sietämätön hidastuminen oli onneksi tosiasia jo ennen Kammokuun ja Kuopion tapahtumia. Vailla apurahoja ei ole mitään velvoitteita avata mitään tiettyä läppärin kansiota eli kirjoitusprojektia, ja kun kustantajatkin istuvat käsispäätösten päällä kuin…. hmm…. piispat pyhäinjäännöksillä… niin optimaalista mielentilaa mittaan mieluummin päivän hitaasti kohoavasta maksimilämmöstä kuin tiliotteen numeroista.
Viime syksynä laitoin hakemuksen Visbyn retriittiin, mutta siitäkään ei ole kuulunut kerrassaan mitään. Joten koko keväältä ei ole muuta odotettavaa kuin että minkä verran saa edistettyä kuolinpesän selvitystä ja että milloin pääsee seuraavan kerran mökille lämmittämään saunaa. Ja ettei tuo kirottu hermopinne ainakaan uusisi yhtä mystisesti kuin mitä se ilmaantui viime keväänä tolkuttomine sivuoireineen.
Jotain hyvääkin? Kyllä. Sormet pitävät ihmisen varpaillaan.
