Äänestän sitä joka säästää puut

 

 

Tamperelaista puistonhoitoa maaliskuussa 2025

Vuosi vuodelta Tampereen kaupunki hävittää puitaan ja puistojaan yhä röyhkeämmin, suoraan suhteessa siihen, miten vapaasti kaupunki antaa grynderien pykätä aivan mitä tahansa betonilaatikoita ja parkkihalleja aivan minne tahansa.

Vuosi vuodelta tämä puiden hävitys näkyy paljaiten täällä kaupunginosassamme, jota kaupunki ja kiinteistöfirmat nimittävät "Puisto-Kalevaksi". Vähä vähältä hakataan jokainen puistikkomainen osa aluetta ja muutetaan se asfaltoiduksi "harrastuspaikaksi".

Lupaan äänestää ketä tahansa joka pysäyttää puiden silmittömän hävittämisen. Mutta mikä puolue sellaista lupaisi?

Demareilla asia ei sovi sote-painotteiseen  politisointiin.

Kokkareilla asiaan ei liity rahaa joten ongelmaa ei ole ja kepulaiset eivät ole koskaan käyneet Kalevassa saakka.

Persut eivät kysymystä ymmärrä ja kristityt hymisevät Kalevan betonikirkossa.

Edes Vihreitä puistopuut eivät liikuta, koska ne eivät edusta globaalia monimuotoisuutta.

Vasemmistoliitostakaan en uskalla kuvitella ketään kahliutumaan Kalevan puihin...

 

Ketä siis äänestää... tai: miksi siis äänestää lainkaan, kun en voi vaikuttaa siihen miten elävältä tai tapetulta ympäristöni näyttää?

 

All We Imagine As Light (elokuva)

 

Ei aihettaan isompi, mutta ei myöskään palkintomaineensa mittainen.

Näitä tällaisia identiteettitarinansa vakioviisauksilla palkintoja kerääviä kehittyvien maiden filmejä kuten All We Imagine As Light (2024) tulee suomalaisiinkin teattereihin vähintään 5-10 tapausta vuodessa. Arvostelujen perusteella ei voi kuin arvailla, minkä verran niissä on oikeasti jotain tuoretta tyylinsä puolesta. Identiteettitarinat ja -aiheet ovat niin laskelmoidun tuttuja, että yhtä hyvin elokuva voisi sijoittua Iraniin tai Islantiin kuin Intiaan.

Tällä kertaa tarjolla on peräti kolme rinnakkaista naiskohtaloa, joista nuorin vaarantaa maineensa suhteella kielletyn vähemmistön (musliminuorukaisen) kanssa, keski-ikäinen tuhlaa unelmiaan elävän leskenä (mies on häipynyt Saksaan), ja vanhus joutuu karkotetuksi kodistaan gryndereiden uhrina. Kaikki kolme työskentelevät sairaalassa muiden ihmisten hyväksi, mutta elävät käytännössä juurettomina Mumbain ihmismassojen ja sementtitornien keskellä.

Tarinan pysytellessä Mumbaissa ihmiskohtalot ovat jännitteisesti vaakalaudalla eivätkä naiset täysin ymmärrä toisiaankaan, mutta viimeinen kolmannes elokuvaa sijoittuu meren rannalle kyläyhteisöön, luonnonläheiseen idylliin jossa suhteet selkenevät ja kuvitelmat elämän muuttumisesta vapautuvat. Tässä loppujaksossa päästään viimein elokuvan nimeen kätketyn symboliikan äärelle ja esitetään, että Mumbai on niin pimeän suljettu maailma, ettei siellä voi edes kuvitella mitä muuta elämä voisi olla. Jaksossa on miellyttävä fantisoiva idea, muttei kuitenkaan mitään tavatonta tällaisten sopuisten melodraamojen perinteessä. Intialainen kehystys vain saa kaiken näyttämään maagisemmalta, mikä ei ole sinänsä huono asia... mutta erittäin hitaasti etenevä dialogi ja pitkät painokkaat hiljaisuudet eivät istu näin ohuesti isoja aiheitaan risteyttävään elokuvaan. Ja tietysti: se vähä mikä draamassa voitetaan, kun kolme ihmiskohtaloa asetetaan rinnakkain tarkasteltavaksi, se isosti tarinoinnissa menetetään, kun luotetaan liiaksi tähän rinnakkaisuuteen.

En erityisemmin pidä hitaista elokuvista ja vaikka All We Imagine As Light ei ole edes pahimmasta päästä, on sen juoni aivan liian löysästi avautuva ja liian tuttu (liian länsimainen?) draamaltaan, jotta elokuvasta jäisi mitään erityistä mieleen. 

Juurikin eilen kävin katsomassa leffa-arkiston esityksessä Maurice Pialatin Itke rakastettu sydän, joka on sekin hitaahko ja löysä juoneltaan, mutta niin täynnä ikävien ihmisten repiviä tunteita, että elokuvan jälkeen ihmiset hiipivät pois kuin suuronnettomuuden todistajat. 

Pialatin kaltainen ohjaaja luottaa aiheensa, hitaan kuoleman hirvittävään surumielisyyteen, kun taas All We Imagine As Light yrittää lypsää helposti tunnistettavista identiteettiongelmista (juurettomuus, sukupuoliroolien kahlitsevuus, uskonnon ja perhearvojen ahdistavuus) kaiken mahdollisen empatian mitä katsojilta heltiää. Kellekään en tällaista valmiiksi pedattua moraalipläjäystä suosittele.

Näyttelijät ovat sööttejä ja sympaattisia, vaan niinhän heidän on oltava, jotta tarina uppoaa vaivattomasti kansainväliseen yleisöön. Sairaala työympäristönä on ainoa sivujuonne, joka tekee Mumbain dokumentoinnista karhean kiinnostavan. Mutta kaksituntinen Mumbain tiekameroita googlaten voisi antaa yhtä tuhdin illuusion nojatuolimatkasta intialaisten arkeen...

 

Sormet pitävät varpaillaan eli hermopinne täyttää vuoden

Tänään hermopinne täyttää vuoden. Tämän vuoden aikana en ole oppinut yhtään mitään uutta käden hermopinteestä enkä varsinkaan sen toipumisesta. Silti se on hitaasti toipunut ajan myötä. Syksyn aikana vasemman peukalon ja etusormen taivutus parani milli kerrallaan. Nyt ne taipuvat jo kuten normaalisti. Peukalon ja sormen nipistysotteessa ei kuitenkaan ole vieläkään voimaa ja kyynärvarressa on edelleen tunnoton alue, josta en ole varma, onko se pienentynyt lainkaan. Arkeen näillä puutteilla ei ole juuri lainkaan vaikutusta, kun kerran näppiksellä sormet toimivat siinä rauhallisessa rytmissä millä kirjoitan. On vain muutamia arkitoimia, joissa tarvitaan nipistysotteen voimaa, kuten kahvipussin avaaminen ja muu sellainen.

Kaikissa toimissa vasemman hauiksen voima ei ole kyllä entisellään sekään. Silti olisin ollut helvetin kiitollinen jos lääkäri tai fysioterppa olisivat voineet edes sen verran luvata, että vuoden kuluttua sormet sentään taipuvat normaalisti. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi edes fysioterppa ei saa sellaista ennustaa millä tahansa disclaimerilla. Hänhän lisäksi sanoi, ettei todennäköisesti kyseessä ole edes oikea hermopinne. Mitä sitten – se jäi ikuisesti arvoitukseksi.


Tietysti nämä käden käsittämättömyydet ovat mitättömiä kiusoja siihen nähden, miten mielipuolisen hauraana ihmiselämä ylipäänsä näyttäytyy 50 päivää jatkuneen Kammokuun jälkeen. Kaikkia ruumiintoimintojaan tulee ajoittain tarkkailleeksi enemmän, vaikka ruoka- ja juomavalio ovat aivan yhtä epäterveelliset kuin ennenkin eikä ole motivaatiota kuntoilla sen enempää kuin perjantaiden äijäjumpassa on itselle tuomittu velvoite. Ilmojen lämmettyä on toinen velvoite siirtyä ratikasta fillarointiin, ja silti olisi houkutus ostaa vielä kerran TKL:n korttiin kuukausisaldo, jotta voisi hypätä ratikkaan kuin kevättuulen mukaan mennäkseen edes vähän kauemmaksi kuin vain kirjastoon tai keskustaan.

Eilen olimme Hesassa S:n kirjan julkkareissa, se tuntui isommalta tapahtumalta kuin mikään vuoteen tai puoleentoista. Ajankulun sietämätön hidastuminen oli onneksi tosiasia jo ennen Kammokuun ja Kuopion tapahtumia. Vailla apurahoja ei ole mitään velvoitteita avata mitään tiettyä läppärin kansiota eli kirjoitusprojektia, ja kun kustantajatkin istuvat käsispäätösten päällä kuin…. hmm…. piispat pyhäinjäännöksillä… niin optimaalista mielentilaa mittaan mieluummin päivän hitaasti kohoavasta maksimilämmöstä kuin tiliotteen numeroista. 

Viime syksynä laitoin hakemuksen Visbyn retriittiin, mutta siitäkään ei ole kuulunut kerrassaan mitään. Joten koko keväältä ei ole muuta odotettavaa kuin että minkä verran saa edistettyä kuolinpesän selvitystä ja että milloin pääsee seuraavan kerran mökille lämmittämään saunaa. Ja ettei tuo kirottu hermopinne ainakaan uusisi yhtä mystisesti kuin mitä se ilmaantui viime keväänä tolkuttomine sivuoireineen. 

Jotain hyvääkin? Kyllä. Sormet pitävät ihmisen varpaillaan.

EDIT 11. maaliskuuta: Tänään kaduillani tanssitaan, kustantaja näytti vihreää valoa sotakirjallisuuden historialle. Editoin sen siis nyt hyvillä mielin valmiiksi ja alan suunnitella jotain muuta suurprojektia eläkevuosiksi.... ehkä sotaelokuvien historiaa... vaikka mieluummin minä siitä Bergmanista kirjan tekisin, jos edes apurahan muodossa sellaiselle maailmankaikkeus suostumustaan näyttäisi... ja aivan ensiksi pitäisi saada välipäätökseen yksi paperisota kuolinpesän päältä.

 

Unelma eläkevuosista pupuliinini keralla...