Ei lapsia ei mitaleita (tahtotilan muutos)

Viikon takaisessa mediassa osui yksiin kaksi järisyttävää uutista: suomalaisten syntyvyys on pysyvästi romahtanut eikä olympialaisista herunut Suomelle yhtäkään mitalia. Historiaa mullistavat uutiset eivät ole tietenkään yhteensattumaa, vaan kertovat samasta tahtotilan muutoksesta. Me suomalaiset haluamme nautinnollista liikuntaa, mutta emme kaipaa mitään palkintoja siitä.

Ylen uutislähetyksessä (12.8.) haastateltiin asiasta rutiinimaisesti Väestöliiton johtajaa, Anna Rotkirchiä, joka rutiinimaisesti antoi samat vastaukset kuin jo vuonna 2007: nuorten aikuisten epävarmuus blaa blaa, nuorten aikuisten väärät oletukset synnytysiästä blaa blaa, ikään kuin enemmistö kaksikymppisistä suomalaisista olisi biologian 101-kurssilta laistaneita apinoita. 

Ja sitähän he Rotkirchin edustamalla tieteenalalla, evoluutiobiologiassa ovatkin. Tämän tieteenalan pohjalta Rotkirch on selittänyt ja puolustanut myös kansallisia älykkyyseroja. Sellaisin TIETEELLISESTI perustelluin mielipitein olisi päässyt Väestöliiton johtajaksi jo 1930-luvulla. Ja ilmeisesti sellaisin ansioin saa pitää johtajanpaikkansa kansallista arvovaltaa nauttivassa säätiössä, vaikka se tuottaa pelkästään negatiivista tulosta vuosi toisensa perään.

Mitään taustoituksia eivät toimittajat uskalla vieläkään Rotkirchistä puristaa, vaan ne täytyisi lukea hänen julkaisuistaan. Sitä ei Ylellä uskalleta tehdä eikä sitä uskalleta esimerkiksi Hesarinkaan syntyvyysuutisissa. 

Korvaavan katu-uskottavuuden takaamiseksi selkärankamediat haastattelevat rutiinimaisesti 100-vuotiasta seksitutkijaa, Osmo Kontulaa. Tätä kansantapojen museoimista muistuttavaa "seurantaa" Väestöliitto on tehnyt 1970-luvulta alkaen. Siltikään se ei osaa selittää miksi väestön syntyvyys vähenee niin rajusti juuri Suomessa.

Totuus on liian syvällä kulttuurissa, jotta Rotkirch ja hänen viidakonraivaajansa voisivat sitä edes puntaroida, saati ääneen lausua.

Nousu (romaani)

Nicholas Binge: Nousu
Suom. Laura Kataja
350 s.
Bazam Books, 2024.

Filosofisia ja elämänkatsomuksellisia romaaneja ei pitäisi väheksyä, vaikka ne olisivat kuinka kliseisiä. Aina löytyy joku nuori lukija, jolle tarinan ohella välitetyt ajatusleikit ovat ensituttavuus moiseen kaunokirjallisuuteen. Aikuiselle lukijalle Nicholas Bingen Nousu on kuitenkin tylsän vanhanaikainen yhdistelmä tieteisseikkailua ja paranormaaleja madonreikiä. Scifiä harrastaneesta lukijasta puhumattakaan.

Nousu on kehyskertomuksesta ryhtinsä saavat tarina fyysikosta, Haroldista, joka lähetetään kansainvälisen tutkijaryhmän mukana kiipeämään äkisti valtamereen ilmestyneelle vuorelle.  Kuten jokaista tutkijaryhmän jäsenistä, myös Haroldia riivaa neuroutensa todistaminen. Vuorelle nousun aikana paljastuu miksi ryhmään kuuluva ex-puoliso on avain Haroldin synkempään puoleen, hybriksen aiheuttamaan häpeään ja itsetunnon menettämiseen.

Tarinaa seurataan Haroldin laatimista kirjeistä, joten vuoren erikoiset olot, aikaulottuvuuden muuttuminen spatiaaliseksi, paljastuvat ennakointeina ja kertaumina. Tätä ajan pirstaloitumista Binge ei hyödynnä scifille ominaisella johdonmukaisuudella, mutta pirstaloitumisen vaikutuksia ihmismieleen hän käsittelee perinpohjaisemmin kuin yksikään scifisti on tehnyt. Jospa vain romaanin henkilöt olisivat persoonia muutenkin kuin ahdistuksessaan ja hybriksessään, Nousua voisi pitää erikoisen onnistuneena psykologisena scifinä.

Kirjeromaanin episodimainen rakenne antaisi paljon vaihtoehtoja sekä juonen yllätyksiin että kertojaäänen manipuloivuuteen. Vaan ei Bingellä. Nousun ainoat yllättävät takaumat keskittyvät Haroldin luonnetta murtaneen trauman vähittäiseen paljastamiseen. 

Sekä tarina että tutkijatyypit edustavat raskaan vanhanaikaista tieteellistä imperialismia. Sen kritisointiin brittikirjailijoilla, kuten Bingellä, on toki pitkät perinteet, mutta tutkijaluonteiden omahyväisyyden ja pikkumaisuuden dramatisoinnissa Binge osoittaa yhtä vähän analyyttistä rohkeutta kuin henkilöhahmonsa osoittavat itsekritiikkiä.

Rasittavinta, yleensä ”hörhö-scifiksi” kutsuttua tyylittelyä Nousussa edustavat sen pohdinnat jumalan kaltaisista olennoista, jotka testaavat vuoren avulla ihmiskunnan kehittyneisyyttä. Tällaisia spekulaatioita on pyöritelty scifin puolella etenkin planeettaromansseissa vuosisadan verran, mutta enimmäkseen viileän ironisesti juonenkäänteisiin kytkien. 

Bingeltä sen sijaan ovat juonenkäänteet nopeasti lopussa. Mitä ylemmäksi tällä kaikki uskonnot yhdistävällä, kaksitoista kilometriä korkealla ”metavuorella” kiivetään, sitä enemmän Binge luottaa lovecraftmaisiin önniäisiin paranormaalin uhkan aiheena. Kirjan filosofiseen ainekseen nämä hirviöt sopivat yhtä huonosti kuin lonkerokauhu ylevään alppinismiin.

Nousu on jälleen yksi esimerkki siitä, miten helpolla valtavirtakirjallisuus saa kehuja omaperäisenä pidetystä ideasta, jolle genren sisältä löytyisi sata parempaa sovellusta. Vuorikiipeilynkään osalta Binge ei tarjoa mitään fantisoivan kiehtovaa luettavaa. Kiipeilyhän on aihe, johon scifistit ovat aina tunteneet erityistä intohimoa. Tieteisfantasian puolella sen huippuja edustavat Roger Zelaznyn novelli ”This Mortal Mountain” (1967) ja Jeff Longin luolakiipeilyä helvettiin käsittelevät romaanit (1999 ja 2007). Niiden rinnalla Bingen tarina on kaikin tavoin nysä.

Markku Soikkeli

Arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 2/2024.

Kriitikon runous

 

 

Rory Clements: Prince (historiallinen dekkari)

 

Onneksi osui vaivattoman aivoton matkalukeminen mukaan, Rory Clementsin sattumalta löydetty historiadekkari Prince (2012). Tai ei aivan sattumalta. Lupaus Shakespearesta salapoliisina sai kirjaan tarttumaan, mutta kyseessä onkin vain korkeakirjallisella viitteellä flirttaileva bränditemppu: 1590-luvun Lontoossa Hänen Majesteettinsa palvelussa puuhastelee jaloluontoinen JOHN Shakespeare, Williamin vähemmän-tunnettu-pikkuveli.

Dekkari alkaa kyllä Christopher Marlowen murhapaikalta, ja huikean yhteensattuman satona luin juuri ennen lomalle lähtöä Marlowen "Edward II", mutta siirtyy pian isompiin kuvioihin, katolisten juonitteluihin ja perusbrittien uhkaan maahanmuuttajia kohtaan. Jälkimmäisen asetelman dramatisoinnissa tuntuu Clements varsin tietoisesti kommentoivan oman aikamme brittiäärioikeistoa, viime päivinäkin televisiosta tuttua. Kyseessä on kuitenkin dekkari vain nimellisesti. Enimmän aikaa mr Shakespeare (hänen virallinen tittelinsä ei koskaan käy selväksi) juoksentelee kuin mikä tahansa toimintasankari eikä Clements käytä paljoakaan tekstiä ympäristöjen historialliseen maalailuun. Jotkut kohtaukset ovat muutaman rivin mittaisia kappaleita, joissa henkilöt x ja y vaihtavat pari kommentoivaa repliikkiä, eikä muuta. Kuin aloittelijan keskeneräistä romaanikässäriä lukisi.

Onneksi jenkkiviihteen tapaan uhkan suuruutta kasvatetaan ja dramatiikkaa tuhlaillaan erittäin epäshakespearelaiseen henkeen kun aihe kirjan nimeen viimein paljastuu. Lopetus, pitkitetty viimeinen viidennes, on todella kömpelö yritys sulkeistaa nuo kaikki mukaan tuodut juonet ja valtakuviot.

Prince on sarjansa kolmas ja spoilaa paikoin edellisiä romaaneja, mutta enimmän aikaa se on erittäin koukuttava, koska Clements käyttää historialliset ainekset ainoastaan juonen edistämiseen ja jenkkiviihteen tapaisiin genre-efekteihin: paljon väkivaltaa, kidutusta, juopottelua, jopa hämmästyttävän autenttisia räjähdyksiä ja pornokuvaelmia (=masokistinen hispanokaunotar kahlittuna kidutuskammioon). Oletin siis kirjoittajaa amerikkalaiseksi, mutta romaanin loppuun luettua googlasin britiksi. Eikä mikään tunnustetun nimekäs dekkaristi siitä päätellen, että kirjojaan ei löydy kirjaston tietokannasta eikä käytettynäkään kotimaisista nettidivareista.

Alansa historiadekkaripalkinnonkin (kakkoskirjasta) voittanutta sarjaa on kaikkiaan kahdeksan osaa. Prince ei ole niin vetävä, että viitsisin lukea sarjan edelliset osat,  mutta seuraavan, Traitor, laitan ehkä har/nkintaan.