Jerisjärvellä 28.7.-3.8. (mökkielämää)

 
28.7. Su. Kuudes (!) kerta kun lomaviikko Lapin Muoniossa, mutta ensimmäinen kun yksin reissussa. Sunnuntaina tuttu kierros Rovaniemellä, aamujunalta kävely epätodellisen tyhjässä kaupungissa, hotellilla kallis aamiainen, sitten kassillinen halvimpia kuivaeineksiä marketista ja bussi 11:20 kohti pohjoisluodetta tuhdissa vesisateessa. Kolmetuntinen bussimatka tuntuu nykyään jo lähivuorolta. Mutta Jerisjärven mökkikylä on vieläkin autiompi kuin koskaan aiemmin. Omistajilla on varaa seisottaa niitä käyttämättä. Eikä ammattiliitonkaan tunturimajalle näytä tiheää käyttöä löytyvän kesäaikaan.

Asetun rauhaan. Hiljaisuus + happi = nukahdan sohvalle sikanautapöperön syötäni.


29.7. Ma. Koleaa ja kuuroista, ja samaa luvataan koko viikko. Pihalla säänmuutosta tunnustellessa eteen käppäilee puolivilli pantaporo. Mökin päiväkirjan mukaan sen nimi on Ahmatti, joten se lienee myös puolikesy. Hyttysten määrä, sen sijaan, ei enää yllätä: niitä on jälleen nolla kappaletta, aivan kuten viime vuonna samaan aikaan täällä.

Kierrän vain lähitienoot. Koko isossa mökkikylässä näkyy neljä autoa eli mökkiasujaa. Muuthan eivät kaltaistamme mökkeilyä bussein harrasta kuin köyhimmät kynätyöläiset, kiitos ay-majan tai sukulaisten.

Sadetta ei lopultakaan paljoa tule, ihan täydellinen sää olisi tunturien huiputtamiseen, mutta laiskottelen sohvalla lukemassa. En ole tullut tänne täyttämään rivejä vaan tyhjentämään päätä. Vain muutama tunti ennen tälle matkalle eli yöjunaan nousua kolahti sähköpostiin uusi kustannussoppari. Puoleentoista vuoteen en ole saanut mitään apurahoja, mutta soppari ja tämä mökki nostavat itsetunnon luoviin lukemiin. Kiitos x 1000 te etelän tahot.

 

30.7. Ti. Keimiölle vai Sammaltunturille? Edelliselle on pitkä kuiva reitti, mutta monta kilometriä tien vartta ennen metsää ja tunturipolkua. Jälkimmäiselle on lyhyempi matka, mutta kosteikkoja, joihin tennarini eivät ole omiaan. Valitsin silti retken Sammaltunturiin. Siinä saavat olla suorittamiseni tältä reissulta. En ole tullut tänne koettelemaan rajojani vaan unohtamaan ne.

Ja kun tarpoo ensin kaksi kilometriä metsäpolkua, sitten puolitoista kilometriä ylämäkeen ja vasta sitten alkaa varsinainen tuntureille nousu, niin tuntee kyllä jotain suorittaneensa. Pohjoistuulen koleuden tunsi niin ikään vasta tunturin laella. Lämmintä muutenkin vain +13. 

 

Poroja ei tällä kertaa näkynyt, ei mitään muutakaan kuin lintuja ja kaksi hyttystä. Edes kuukkeli ei lähesty turistia näin kesäaikaan. Kolme patikoijaa näin etäältä ja kaksi kuntofillaroijaa polki ylös jumalatonta mäkeä.

Tunti ja puoli oli mennyt tunturille nousuun, takaisin mökillä olin tunnissa. Sillä hetkellä kun pääsin pihaan kengät märkänä alkoi aurinko paistaa. Epätodellista tai oikeammin epäreilun todellista. 

 

31.7. Ke. Tulipahan kallis kauppareissu, 100e pelkkiin matkoihin. Ymmärsin taksikuskin puheesta, että kiinteä hinta tarkoittaisi 50€ menopaluu, Jerisjärvi-Muonio, koska yli 26 km matkasta heillä on kuulemma moinen kiinteä taksa. Mutta hinnan hän perikin uudelleen vielä paluumatkasta, jonka olisin voinut ajaa yhtä hyvin bussilla 6.30e hintaan. Eipä tämän jälkeen Hirsikankaan taksifirmaa käytetä kun tänne tullaan.

Aurinko paistaa edes satunnaisesti, mutta perkeleesti ärsyttää kaikki nyt täällä pohjoisessa, kun peruspalveluiden puuttuessa voivat laskuttaa mitä tahansa täsmäpalveluista.

 

1.8. To. Sää on aamulla eilistäkin viileämpi, yön on puhaltanut kylmä pohjoinen. En kehtaa lämmittää tätä isoa mökkiä yhden ihmisen hyväksi, mutta hyvin tämä tuntuu säilövän sisällään edellisten viikkojen aikana kertyneen kesäisyyden. Näin alkaa elokuu napapiiriltä käsin ikkunasta korpimaita katsellessa. Poroilla on kuulemma rykimäaika, sen takia isoja sarvekkaita tallustelee tiellä kiilto silmissään. Jolleivät ole naamioituneita natosotilaita. Kaiken aikaa ulkona on sama valaistus, koska yöt ovat yhtä harmaan pilvisiä kuin päivät, tuulen tuivertaessa jopa kirkkaampia. 

Puoleen päivään mennessä on kuitenkin jo +15, "aurinko pilkahtelee", kuten meteorologien pakkopositiivinen klisee kuuluu. Kierrän kuntoladun, se vaatii saman verran kuntoa minkä äitini suorittaisi rollaattorilla. Mökissä on vaikea keksiä uutta luettavaa viihdyttävän Prince-romaanin jälkeen. Kiipeän parvelle, jonka hyllyissä on lasten- ja nuorten luettavaa, kuten Harrisin Uhrilampaat, erinomaista yökirjallisuutta ullakkoparvelle unihdetuille kakaroille. Mutta myös Tex Willeriä ja Musturin sarjisnovelleja. Musturin sarjakuvista saisi hyvän määritelmän avantgardelle: taidetta joka on parempaa kuin yleisönsä.

Eilen ajattelin itsekin kirjoittaa jotain, lyhyen tarinan Platonin ja Catulluksen painiottelusta. Etsiessä Kemppisen käännöksiä en kuitenkaan löytänyt Catullusta, vaan anonyymin sitaatin, jonka jälkeen ei tarvinnut luovuskella nuppiaan yhtään enempää:

"Emme matkusta paetaksemme elämää, vaan estääksemme elämää pakenemasta meitä."

2.8. Pe. Tämäkin vielä: yllättävä vatsapöpö. Tunsin sen jo maanantaina, sitten vatsa rauhoittui, mutta tänään uudelleen. Ruokavalio on ollut mökkitapaan kooste kuivaeineksistä tehtyjä patapöpöperöitä, ei mitään liian poikkeavaa. Ainoa epäilty on putkistossa helteet seissyt vesi. Tälle päivälle siis hyvempi syy maateskella. Onneksi en ole oikeasti eräseudulla. Tulee mieleen kv-kollegan työhuoneessa nähty maalaus, "Montezuman kosto", kuvassa huussi Nicaraguasta.

Ja jälleen outo yhteensattuma: sarjisten kanssa löydetyssä Grantassa on aiheena Ruoka. Ei pitäisi lukea juuri nyt, mutta aloitettu uusi romaani, The Deep Sky, osoittautui jo 15 sivussa ärsyttävän teinimäiseksi avaruusscifiksi. Grantoja en ole aiemmin lukenut, koska niiden konsepti, vahvan aiheen alle koottu yhdistelmä ulkomaisia ja kotimaisia tekstejä, on tuntunut vääränlaiselta... puhvetilta.. Mutta Ruoka-Grantassa yllättäen parasta ovatkin suomalaiset: Tuurin essee, Hassisen novelli ja Virolaisen runot. Noutopöytänirppailua? Kyllä, tänään välttämätöntä.

Illalla aurinko tulee esiin, toivottavasti huomennakin, sillä heikon mahan ja paksun rinkan välissä joutuu viettämään neljä metsätuntia mökin luovutuksesta bussin saapumiseen. Kuusi päivää laiskoteltua raapustan muistiinpanoja teksteihin, jotka odottavat kotona. Tätä varten residenssit ja korpieriöt ovat. "Tarvitaan paljon aikaa, jotta voi kirjoittaa puoli tuntia." (Gertrude Stein)


3.8. La. Taas kerran mökkiviikon paras sää oli lähtöpäivänä, kirkasta ja lämmintä. Virallisen check-out- ajan jälkeen jäin istumaan pihaan, siinä oli tuulensuoja lukea sitä pöljän teinimäistä scifi-romaania, jonka (aikuinen) päähenkilö itkee ja punastuu vähintään kerran per luku! Japanilainen käsitys kovasta scifistä? Onneksi vatsa tuntui rauhoittuneelta, niin voi ärtyillä tällaiselle genretauhkalle huoletta.

Mökin pihassa viipyileminen oli kuin surutyötä pesän jättämisestä, vaikka jo 2 kuukauden kuluttua olemme tulossa tänne uudelleen. Näin, että mökeissä kiersi siivooja autollansa, täällä on siis muitakin samalla viikkosyklillä toimivia vuokramökkejä. Niistä perheet poistuvat niin ikään viime hetkellä, tietysti autoillaan. Kahden tunnin lukurauhan jälkeen laskeuduin Jerisjärven rantaan syömään makkaraleipiä, uskalsin juoda säästynyttä viiniäkin. Rannassa tuuli sen verran, ettei ilman paitaa voinut sentään istuskella. Turisteja näkyi Arctica Sauna Worldin puolella muutama hassu, niin kuin eksynyeitä Lappiin vääränä vuodenaikana.

Bussipysäkillä istui oikean vaeltajan näköinen mies, ei edes tervehtinyt, mutta eihän se voinutkaan olla oikea jos jäi Levin turistihelvetissä pois. Tarkasti ajallaan tulleessa bussissa oli vain 8 hiljaista matkaaja. Levillä pois jäi 3, tilalle tuli 6. Kuulemma bussilippuja näihin vuoroihin voisi ostaa VR:nkin palvelusta, mutta liput eivät näy kuskeille varauksina eli jos bussi on täysi niin kukaan ei takaa istuinpaikkaa. Tuttua VR-palvelua, siis.

Kyyti hidasteli säännöllisin välein väistääkseen sarvikuonon uhmakkuudella tepastelevia rykimäuroksia. Silti kyyti oli perillä Rovan juna-asemalla 10 minuuttia edellä aikataulua. Itse asiassa S & A olivat kaksi tuntia edelläni Rovaniemellä, palaamassa toiselta puolen Lappia päiväjunaan. Voisi kuvitella, että perheessämme jylläävät niin isot taiteilijaegot, että pitää olla 300 km erämaata erottamassa lomallakin.

Varhaisen yöjunan hytit täyttyivät hiljalleen. Aurinko paistoi täydellä terällä kuin kiusallaan.



 

 

Kynällä raivattu reitti (nais- ja kirjallisuushistoriaa)

 

Anne Helttunen ja Annamari Saure:
Kynällä raivattu reitti — Suomalaisia kirjailijanaisia
491 s.
SKS, 2024

Kynällä raivattu reitti on nais- ja kirjallisuushistoriaa esittelevä yleistajuinen, todennäköisesti lukioikäisiä viihdyttävä teos, jossa kirjallisuuden sisällöt jäävät valitettavan toissijaisiksi. Lähteiden ja lähdekeruun huolellinen esittely tekevät kirjasta kuitenkin kestävän lähdeteoksen kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille, sekä varsinkin Hanna Ongelinin tai Helga Nuorpuun kaltaisten unohdettujen kirjailijoiden etsiskelijöille.

 

Naiserityisiä kirjallisuushistorioita on julkaistu vähintään yhden tutkijapolven verran alkaen alansa akateemista tietoa paketoineesta Sain roolin johon en mahdu -kokoelmasta (1989). Viime vuosina niin kirjallisuuden kuin taiteenkin yleishistoriikit ovat jääneet toimittajien työksi ja saaneet enemmän näkyvyyttä kuin tutkijoiden yleisteokset. Myös Kynällä raivattu reitti edustaa erinomaisen sujuvalukuista ja yleistajuista esittelyä naiskirjailijoista aina romantiikan ajasta modernismin murrokseen.

Teoksen kirjoittajapari, Anne Helttunen ja Annamari Saure, ovat äidinkielen opettajia. Kolmeakymmentäviittä kirjailija-artikkelia varten he ovat keränneet valtaisan lähdemateriaalin sekä lehtiarkistoista että uusimmasta kirjallisuudentutkimuksesta. Teoksen nimi viittaa valittujen kirjailijoiden ensimmäisyyteen ja rohkeuteen aikansa kirjallisuuskentän haastajina. Tätä pioneerihenkeä todistellaan muun muassa lehtiarkistoista löytyneellä palautteella.

Esipuheessa Helttunen ja Saure muistuttavat kotimaisten kirjallisuushistorioiden pitkään jatkuneesta miesvoittoisesta kaanonista. Esimerkiksi alan perusteoksessa, Kai Laitisen  vuonna 1981 ilmestyneessä Suomen kirjallisuushistoriassa, esitellään ainoastaan 11 naiskirjailijaa. Vain muutama on samoja kuin Helttusen ja Saureen teoksessa.

 

Teoksen alaotsikko, ”kirjailijanaisia”, painottaa, että kyse on ensisijaisesti naishistoriasta eikä kirjallisuushistoriasta. Artikkelien alusta löytyy muutaman virkkeen mittainen tiivistelmä kirjailijakuvasta, minkä jälkeen luonnehditaan kirjailijaa ajastaan erottuvana tyyppinä. Esimerkiksi Hanna Ongelin (1848–1898) tuodaan historian näyttämölle vetävään tyyliin: ”Boheemi, erikoisesti pukeutuva kirjailija Hanna Ongelin oli aikansa julkkis, joka huomattiin mihin tahansa hän saapuikin.” Seitsemän sivun mittaisessa kirjailijakuvassa siirrytään vähitellen Ongelinin pohjoismaissa saamaan maineeseen, mutta enimmäkseen artikkeli käsittelee kirjailijan skandaalimaista julkisuutta. Ei synny käsitystä, valitettavasti, että kirjailija olisi raivannut tiensä sanoillaan ja teoksillaan, kun teosten sisältökuvaukset puuttuvat.

Artikkeleissa Helttunen & Saure selittävät mikä kunkin kirjailijan kohdalla on herättänyt heidän oman mielenkiintonsa. Kirjailijakuvat jäävät kuitenkin niin irralleen toisistaan, ettei historiallisella kontekstilla ole oikeastaan merkitystä edes tyylisuuntien ja koulukuntien vaihtelussa.

Myös kustantajan mainos aikaskaalan ulottumisesta 1600-luvulle saakka lupaa liikaa, koska yli puolet esitellystä kirjallisuudesta on 1900-luvun julkaisuja. Umpituntematon Regina von Birchenbaum saa yksin edustaa naiskirjallisuuden varhaishistoriaa ja niin hämärin suosituksin, että tekijäpari Saure & Helttunen on sepittänyt hänelle puheenvuoron manifestiksi tuleville naispolville. Manifesti kieltämättä virittää teokselle asianmukaisen tunnelman, mutta on muuten kömmähdys asiaproosaan tähtäävältä teokselta.

Teoksen varsinainen alkupiste on ruotsinkielinen romantiikka, jota edustavat Sara Wacklin, Fredrika Runeberg, Fredrika Wilhelmina Carsterns ja Carolina Runeberg. Jälkimmäinen nostetaan esiin kaksinkertaisesta marginaalista, kuuluisan veljen ja miltei yhtä kuuluisan kälyn varjosta. Muita historian hämärästä nostettuja kirjailijoita ovat 1800-luvulla syntyneistä Emilie Björkstén, Matilda Roslin-Kalliola, Alli Nissinen, Selma Anttila, Marja Samela, Olly Donner ja Aino Malmberg. 1900-luvun erikoisimpia löytöjä ovat Helga Nuorpuu, Martta Haatanen ja Rebekka Räsänen. Tunnettujen ja tuntemattomien kirjailijoiden valikoituminen on ilmeisesti perustunut tutkimusaineiston saatavuuteen, mutta perusteita eivät tekijät esipuheessaan paljasta. Myöskään ei selitetä, miksi historiikki päättyy 1950-lukuun ja Helvi Juvoseen. Tuskinpa naiskirjallisuuden näkyvyys tuossa vaiheessa, miehisen modernismin kultakautena, ainakaan koheni.

Lähdemateriaalin runsauteen nähden on pettymys, miten vähän sitä on käytetty kirjailijakohtaisesti. Esimerkiksi Minna Canthin osalta on lähteisiin lueteltu seitsemän kirjaa ja kuusi artikkelia, mutta kirjailijakuvaus tietolootineen jää hyvinkin ylimalkaiseksi. Todennäköistä on, etteivät Helttusen ja Saureen oppilaat syty lukemaan Canthin klassikkoja näillä eväillä, puhumattakaan vakavan hartaista kansankynttilöistä, kuten Maila Talvio, Hilja Haahti ja Saima Harmaja. Harmillisin puute teoksessa ovat tekstinäytteet. Vain paikoin käy selville, että tekijät ovat tutustuneet myös kirjailijoiden varsinaiseen tuotantoon eikä vain jännittäviin elämänvaiheisiin.

Nyt kun uusien tietokirjojen lähdekritiikkiä on alettu sihdata erityisellä tarkkuudella, on Kynällä raivattu reitti kummminkin mallitapaus siitä, miten tarkasti yleistajuinen teos voi täyttää lähdekritiikin odotukset ja kehittää materiaalin esittelystä jopa tärkeimmän antinsa. Artikkelien lopusta löytyy erillinen tietolaatikko, jossa tekijät kertovat millaisia lähteitä kustakin kirjailijasta on tarjolla, miten he ovat tutustuneet lähteisiin, ja millaista tutkimusta tai uusintapainoksia he toivoisivat julkaistavan. Esimerkiksi aikanaan huippusuositun Elsa Heporaudan valtavasta tuotannosta (1918–1956) ei ole ilmestynyt yhtäkään uusintapainosta eikä hänestä ole julkaistu elämäkertaa.

Mitään kihelmöivän uutta näkökulmaa kirjailijakuvat eivät siis suomalaisen sanataiteen vaiheisiin tarjoa, mutta Kynällä raivattu reitti tulee toimimaan erinomaisena lähdeteoksena niin esitelmien kuin opinnäytteiden tekijöille.

 

Tämä arvostelu on tehty Agricola-verkkolehteä varten missä se ilmestyy joskus loppukesän tai syksyn aikana...

Savu-uhri (Maria Jotunia kesäteatterissa)

 

Edes klassikkoteoksena pidettyä "Kultaista vasikkaa" (1918) näkee enää harvoin teatterin lavalla, saati Maria Jotunin "Savu-uhria" (1915), josta en ollut kuullutkaan ennen tätä kesää. Näytelmän löytäminen ja nostaminen kesäteatteriesitykseksi juuri Tampereella on kaksinverroin kulttuuriteko, jos edelliset esityskerrat ovat tosiaankin olleet juurikin täällä päin (Pyynikin kesäteatterissa) 1960-1970 -lukujen vaihteessa, kuten teoksen löytämisestä ja ohjauksesta vastannut Katri Häti kertoi ennen sunnuntai-illan (21.7. 2024) porttien avausta.

Uudeksi esityspaikaksi oli valikoitunut Amurin museokortteli. Siellä Tukkateatteri nyt kesällä 2024 kokeilee miten korttelin piha toimii esityspaikkana. Museo sulkeutuu iltaisin 18:lta ja "Savu-uhrin" esitykset alkavat 18:30, joten vähällä vaivalla museovieraat voivat nauttia historiallisen ilmapiirin elävöittämisestäkin.... 

... tosin näytelmä itsessään sijoittuu savolaiseen kirkonkylään, sen verran suureen, että sieltä löytyy kahvila ja leipomo. 

Nimestä huolimatta kyseessä ei siis ole kreikkalainen tragedia, vaan savolainen kansankomedia varsin tuttuine kesäteatteriaineksineen: epätoivoisia naisihmisiä ja narrimaisen yleviä miehiä naima-aikeissaan. Rikkaudesta haaveillaan, sivistystä kehutaan, mutta lopultakin kaikille riittää kelpo ryyppy ja lapsuuskodin tai -toverin helmoihin palaaminen.

Kuva © Kaisa Vuorinen

 

Jotunimaisinta "Savu-uhrissa" on napakan aforistimainen sanailu, jollaista ei nykypäivän kesäteatterissa muuten kuulisi, sekä naishahmojen synkkä itseironia alaisesta asemastaan niin maalla kuin kaupungissa. Edellinen on kestänyt aikaa paremmin kuin jälkimmäinen. 

Erikoisin vaan ei oikeastaan draamallisin aines tulee näytelmän eriskummallisesta symboliikasta: kahden suvun vihanpidossa ovat syynä perintöhousut, jotka varakkaan viekas isäntä on vienyt naapurilta eikä ole suostunut käräjilläkään tunnustamaan tekoa. Housunkätkentäjuttuun piiloutunee jotain symboliikkaa, mikä ei lainkaan kytkeydy mihinkään muuhun näytelmässä! 

Sama pätee näytelmän outoon nimeen. Savu-uhri mainitaan repliikeissä vain kahdesti ja molemmissa huumorin varjolla. Puolivälissä näytelmää rikkaaksi kaupunkilaiseksi tekeytynyt Hilda syyttää taiteilijasielu Aapoa: 

Suu sinulla on ja siitäkös suuria sanoja höyryää kuin mitä savu-uhria. Ei sitä eletä runolla, kun ei ole muuta särvintä. Vai vaimonko sinua pitäisi elättää niinkuin isääsikin?

Aivan viimeisessä repliikissä näytelmän herkullisin hahmo, sekä itselleen että pojalleen kosiota laskelmoiva Jahvetti lausahtaa puolestaan filosofisesti (?):

Eläpäs suutu, vaikkapa se [elämä] ei niin suuren kunnian kauneuttakaan -- hee. Mitäpä tämä, tämä elämä, mitäpä se -- onpahan näin vähäinen, lystikäs savu-uhri vain.

Sunnuntain esitys oli järjestyksessään kolmas ja hyvin 12-henkinen näyttelijäkaarti siitä selviytyi, oikeastaan erityisenkin hyvin, kun tekstiä näytelmässä piisaa miltei kahdeksi tunniksi ja paikoin koukeroisen vanhahtavin ilmaisuin. Tukkateatterilla on jo edellisten vuosien rutinoimia kesäteatteriesiintyjiä ja se näkyy ja kuuluu mikrofoneitta toteutetussa reippaassa ilmaisussa. Vain yhteislauluissa kuului hienoista hapuilua, mutta lopultakin laulut jos mitkä osoittautuivat elävöittäväksi, yleisöä sytyttäväksi osaksi esitystä, jonka ensimmäinen näytös on oikeastaan käsittämättömän pitkä ja hidastempoinen komediaksi.

Ihan ongelmitta ei museokorttelin piha taivu teatteriin. Piha on leveä molempiin suuntiin ja portaikot tarjoavat sopivia soppia nopeisiinkin vaihtoihin, mutta näyttämöstä puuttuu syvyys ja lavasteet; museotila ei salli edes äänentoistoa ja valoja. Ratkaisuna syvyyden puuttumiseen ohjaaja Häti on rytmittänyt näyttelijät vaihtamaan joutuisasti paikkaa kohtausten sisällä valtasuhteiden dynamisoimiseksi, vilkkaammin kuin edes kesäkomediassa tavallisesti nähtäisiin. Yllättävän vähilläkin elementeillä näyttämökuva virkistyy toisella puoliajalla, kuten naisnäyttelijöiden kukkaseppeleillä ja juhannuksen lähestymisestä muistuttavin lauluin. Amurin kaupunginosa pihan ympärillä on jopa ällistyttävän hiljainen ollakseen niinkin likellä keskustaa, joten siltä osin museokortteli on täydellinen paikka niin teatterille kuin musiikille.

Yleisöä oli sunnuntain esityksessä niin paljon kuin katettuun katsomoon tungeksimatta mahtui eli viitisenkymmentä. Kaikki tuntuivat aplodien perusteella pitäneen näkemästään ja ja jälkikommenttien mukaan tienneen mitä Jotuni-teokselta odottaa. Siispä paikallisteatterin jatkoa 2025 sietää odottaa, mitä kesätukka tuoman pitää.

 

Tukkateatterin lokoinen tusina... ohjaaja (vaihteeksi rooliasussa) toinen vasemmalta.

Tiedot "Savu-uhrin" tulevista esityksistä 23.7.-8.8. löytyvät:
https://tukkateatteri.fi/ohjelmisto/savu-uhri/

Ropeconissa ensikertalaisena 20.7. 2024

Lähdin sitten Ropeconiin kun ei ole varaa Worldconiin. Lauantain mittainen reissu täytti odotukset, mutta ensimmäinen kerta jäänee silti viimeiseksi. Nörttien tuhansiin kohoavat massat sekä ilahduttavat että uuvuttavat. Ropettamisen osalta sisältöpitoiset esitelmät ja -paneelit tarjosivat hyvin vähän sisältöä itse ropettamisesta, ja enemmänkin anekdootteja ja lukiotason faktoja. Tällaisesta on juu kokemusta myös Finnconeissa.

Lautapeleihin taas ei yksin liikkuessa päässyt osallistumaan yhtä sujuvasti kuin pääsisi porukassa lp-seuran kirjastosta valikoiden. Pöytiä on valtavasti ja silti liian vähän kun pelaajia olisi tarjolla sadoittain. Kokeneet con-kävijät U&V tosin väittivät aloittavansa lautapelaamisen vasta yöllä conin hiljennyttyä.

Kohtaamispisteen avustajat olivat onneksi erinomaisen avuliaita opastamaan oikeaan pöytään: sain opetuserän Cuccua ja Shogia, demopelin Trolliusta ja viihdyttävän ropemaisen 9p session Feed the Kraken -ryhmädeduktiota. Cuccu oli nimensä veroinen outo lintu 1700-luvulta, mieltä eli peliä siinä kai olisi vain jos pöydättäisiin oikeilla rahoilla. Bgg:sta sama peli löytyy norjalaisena laitoksena Gnav, taustatietona "A classic game with roots back to 15th. century Italy, where it was called Cuccu. 300 years later it came to Scandinavia under the name Gnao. Slabberjan is a Dutch game that is similar to Gnav, while the Swedish version (1741) is known as Kille."

Shogissa ei historian lasti tunnu lainkaan, mutta on se aloittelijalle samoista syistä turhauttava kuin Go, mutta helppo olisi kuvitella siitä pelkistetty harjoitteluversio vaikkapa 6*7 -ruudukolla.

Syksyllä ilmestyvä Trollius oli positiivinen yllätys... kotimaiseksi peliksi... siis kokoonsa nähden omaperäinen ruudukontäyttely mikä on itsessään melkoinen saavutus. Silti on jälleen todettava, että jännä mekaniikka täyttää tuskin puoliakaan koukuttavan pelin kriteereistä. Ei jäänyt minkäänlaista kutkaa kokeilla uudestaan ja oppia optimoimaan symbolien sijoittelua. Omassa peliruudukossa pitäisi olla mahdollisuus kehittää jotain ominaisuuksia jotka vahvistavat ja suuntaavat tulevia valintoja. 

Feed the Kraken oli sekin enintään kiinnostava kertakokemus. Ropemaisuudesta menee kiitos eloisasti ja kokoavasti isoa porukkaa opastaneelle pelin omistajalle. FtK kantaa yllättävän hyvin puolitoistatuntisenkin 'salainen faktio' -deduktion ja pelilauta rajaa toimivasti odotuksia, mutta muutamat pikku säännöt ovat todella rasittavia muistettavaksi ja kulttijohtajan suorittama kultistiksi käännytys piti suorittaa pöydän ulkopuolella ja silti siinä tuntui mahdolliselta että päättelisi miltä suunnalta sokkokosketus tulee. Pelaan tätä kyllä milloin tahansa uudelleen, mieluummin kuin muita koeteltuja deduktiolajin peruspelejä (One Night Ww, Avalon, Bang,..) mutta mitään uutta kiinnostusta lajin peleihin tämäkään ei avannut.


Kotimatkalle lähdin jo 20:lta kun väkeä messuhallissa oli edelleen tolkuttomat määrät. Mitään ei tullut ostetuksi, saavutus sentään siinä. Kirpputorilla oli kasoittain lautapelejä, mutta hinnat olivat tuplasti sitä mitä edes kuvittelisin maksavani käytetystä pelistä.