KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- Metsossa 16.4. puhumassa Tuntemattoman sotilaan filmi- ja näytelmäsovituksista
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy kesällä Oppianilta






maanantai 18. maaliskuuta 2024

May December (elokuva)

 

Edes elokuvan lopussa en tajunnut, mitä sen nimi May December tarkoittaa, vaikka selitys olisi ollut ilmeinen: pariskunnan ikäero on kuin väsähtäneen joulukuun eroavuus elämänsä kevättä viettävään toukokuuhun. Myös Guardianin kriitikon käyttämä luonnehdinta kahden päänäyttelijän luonnerooleista oli käsittämätön, kunnes googlasin senkin: "frenmity"  tarkoittaa ystäväksi tekeytyvää vihollista.

May December -elokuvan (2023) tarinalliset ainekset melodraamaan ovat siis erinomaiset. Toisaalta herätetään heteroparin ikäerolla valtasuhteen vahvat jännitteet, toisaalta herätetään eroottisen valloituksen uhka nuoremman naisen opetellessa vanhemman naisen identiteettiä tekeillä olevaa elokuvaa varten. 

Ohjaaja Todd Haynes on nimennyt inspiraatiokseen Ingmar Bergmanin Personan ja Talven valoa, mutta mitään niin syvällistä ja harrasta ei onneksi ole luvassa. Enkä ymmärrä miten voisikaan. Bergman teki kyllä melodraamaakin, mutta ei koskaan naisten välistä melodraamaa, kuten Haynes tässä ja Carolissa (2015).

Kaikeksi onneksi May December käyttää tarinansa ainekset melodraamaan niin täydesti kuin odottaa voi, ja vähän enemmänkin. Tarina on kuvattu trooppiselta näyttävässä osassa Yhdysvaltoja (Georgiassa), jossa kosteus ja vehreys tuntuvat sumentavan jokaista kuvaa eivätkä paikalliset ihmiset näytä tekevän muuta kuin loikoilevan äveriäissä taloissaan tai järjestävän grillijuhlia. Yhteisö näyttää tiukan etelävaltiolaiselta säätyjärjestelmältä, mutta samalla täysin juurettomalta ja historiattomalta, niin kuin luonto korvaisi kaiken mitä kulttuuri voisi näille ihmisille opettaa... ja kaiken aikaa nuoriso on valmis ponnahtamaan lentoon...

Melodraamalle olennaista tahallisen banaalia luontosymboliikkaa Haynes käyttää erinomaisesti. Sensitiivisyytensä säilyttäneen peterpan-isän herkkyyttä ja paikattomuutta edustavat hänen hoivaamansa monarkkiperhoset, jotka saavat symboloida draaman kolmea vaihetta: toukkavaiheen haparointia, kotelovaiheen itsetutkiskelua, perhosvaiheen vapautumista.

Tilanteet eivät johdattele ihmisten tunteita niin paljon kuin perinteisessä melodraamassa, mutta ihmissuhteiden äärimmäisyys (pariskunnan insestisenä alkanut romanssi; näyttelijä ihmisten 'aitoutta' tutkivana salapoliisina) johtaa väkivallan ja insestin lievästi uhkaavaan tunnelmaan.... jota kuitenkaan ei pureta toiminnaksi kuten odottaisi, sillä ainoa seksikohtauskin on ohitse ennen kuin sen tajuaa oikein alkaneen. Yllättävän vanhanaikainen elokuva on sikälikin, että seksuaalista hyväksikäyttöä voidaan romantisoida ja vähän sillä vitsaillakin (loppukohtauksessa) tänä poliittisesti herkkänä aikakautena. Tositapauksen eksploitaatio käännetään kritiikiksi Hollywoodia kohtaan ja silti napostellaan aihetta kuin se olisi ensi kertaa löydetty tai niin kuin grooming olisi georgialainen luonnonvara.

 


Elokuvan ainoa heikkous on näkökulman heilahtelu Charles Meltonin esittämän kiltin isän ja Natalie Portmanin esittämän, perheeseen tunkeutuvan näyttelijäpahiksen välillä. Tuloksena ei ole oikein perhemelodraama, vaan jonkinlainen "näyttelijä salapoliisina" -kertomus, jossa kovanahkainen näyttelijäpahis selvittää, viettelikö kolmekymppinen opettaja aikoinaan 13-vuotiaan oppilaansa vaiko toisinpäin, ja millaisen totuuden voi parhaiten käyttää tyyppihahmoon, jota näyttelijän on rakennettava tulevaa elokuvaansa varten.

Portman ei ole koskaan ollut kiinnostava näyttelijä, joten yksi-ilmeisen metodinäyttelijän esittäminen on hänelle omiaan – mutta kun hän on myös elokuvan tuottaja, niin hän ottaa itselleen tilaa Julianne Mooren hahmolta, jossa olisi aineksia vaikka miten hurjaan käänteeseen tarinan loppupuolella. 

Queer-aineksiltaankin elokuva jää kovin keskeneräiseksi ja konventionaaliseksi naisfilmiksi. Identiteetin perustaminen pelkkään jäljittelyyn toistuu pariskunnan lapsia esitellessä (vanhat vs uudet perheet; toisiaan jäljittelevät sisarukset; vanhempiaan jäljittelevät lapset), mutta aineksia olisi pikemminkin tv-sarjaan kuin elokuvaan. 

May December näkyy olevan Netflix-tuotantoa, joten ainoastaan elämää suuremmat syyt suosivat sen näkemistä teatterissa telkan sijaan. Ja  kyllähän tämä ilahduttava on sen jälkeen, kun Haynesilta on tullut kaksi niin helpon keskinkertaista filmiä (Wonderstruck (2017) ja Peitelty totuus (2019)). Kukaan muu ei melodraamaa tee näin tosissaan – ja aniharva sitä tulee katsomaankaan tosissaan. Tänään Niagaran aamunäytöksessä oli lisäkseni vain Kaitsu ja joku vanha pariskunta. Täsmäfilmi täsmäyleisölle.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti