En matkustanut 300 km Kuopioon vain nähdäkseni "Babyteeth"-elokuvan, mutta olisin voinut, jos olisin tiennyt että kyseessä on vuoden vaikuttavin filmi.
Paikallinen mullikkabladet noteerasi sen olevan "nuorisoelokuva", joten tein päätöksen teatteriin menemisestä 5 minuuttia ennen sen alkua. Täällä ruttovapaalla susivyöhykkeellä tällainen cityelämä on edelleen mahdollista.
Mutta mitä sainkaan kasvoilleni. Elokuvan joka kertoo kuolemansairaudesta.
"Babyteeth" (2019) on niitä festarijulkisuuteen luottavia indiefilmejä, jotka voivat käyttää läpikotaisin pateettista aihetta, nuoren ihmisen syöpäromanssia, tehdäkseen jotain omaa sen perustalta. Elokuvaa oli mennyt ehkä viisi minuuttia kun metaforinen genreleukani loksahti vertauskuvalliseen valtavirtalattiaan. Ja tätä jatkui läpi filmin. _Jokainen_ kohtaus (2-10 minuuttia) oli rakennettu ensisijaisesti draaman ehdoilla eli niissä tapahtui uskottavan yllättävä käänne, jonka katsoja joutui tulkitsemaan ilman edellä esitettyä informaatiota henkilöistä ja näiden suhteista.
Ensimmäisen tarinakolmanneksen ajan joutui toistuvasti tarkistamaan käsityksiään _millaisia_ nämä hahmot oikein ovatkaan. Aluksi tarina oli vaikuttanut olevan kuin australialainen "American Beauty" yhdistettynä "Tähdissä on virhe" -syöpämelodraamaan. Pidemmälle nähtynä alkoi tuntua siltä, että kohtausten ylättävyys perustui ihan vain emotionaaliselle rehellisyydelle: millaisissa sijaistoiminnoissa hahmo paljastaa tunnetilansa. Arvata siis saattoi, että kyse oli näyttelijä-ohjaajan (Shannon Murphy) tilanteittain syventämästä kerronnasta. Pidin siitä kovin. Tällaista kohtaus kerrallaan tehtyä filmidraamaa on enää harvoin nähnyt sitten 1990-luvun X-sukupolvifilmien. Edes indietuotannoissa.
Ja silti "Babyteeth" pelaa täysin sen traagisen genreromantiikan varassa mitä syöpäromanssit, etenkin nuorten tarinat ovat, jopa sitä pakollista (K-12 -ikärajaa asiallisesti noudattavaa) eksistenssin-todistavan-ensiseksin kohtausta myöten. Elokuvan käsikirjoitus on onneksi niin tunneälykäs, että kaavamaiset hahmotkaan (emoteini, rankka poikafrendi, terapoiva isä, taideuransa uhrannut äiti) ja pliisun helppo musaraita eivät haittaa, tai ne "American Beauty" -tyyppiset lähiösatiirin odotukset. Ennen kaikkea näyttelijät ovat hahmonsa erityisen särmän tajuavia, ja käsivarakuvaus poimii kuin ohimennen oivaltaen ympäristöstä elämänvoimaa kirkuvia lintuja ja sormivärimustekaloja.
Elokuvan lopetus on syöpäromansseissa se mikä ratkaisee kerronnalle suotavat rohkeusmitalit. Tässäkään "Babyteeth" ei petä. Antaisin sille viisi tähtimitalia. Otsikoilla "Love" ja "The Beach" tehdyt lopukohtaukset kykenevät yllättämään vielä sittenkin, kun kuvittelee tietävänsä miten tällainen tarina loppuu. Anarkistista "kaikki on sallittua tartu hetkeen -periaatteen todistamiseksi" asennetta ovat monet muutkin syöpäkuvaukset alleviivanneet, mutta aniharvassa filmissä uskalletaan pelkistää tärkeimmät hetket niin pienesti kuin tässä filmissä.
Lopulta kyse onkin ehkä vain siitä, miten empaattisesti katsoja suhtautuu _myötäkärsijöiden_ hahmoihin keskushenkilön, teininä kuolemaa tekevän Millan sijaan, ja sikäli näyttelijävalinnoista. Itselleni jopa hollywoodpatetiaa tihkuva "Tähdissä on virhe" on ainutlaautuisen koskettava nuorisofilmi, kun taas Valkeapään "He ovat paenneet" on kamalinta tekotaiteellista potaskaa mitä tiedän. Näiden kahden eksistentialistisen ääripään väliltä "Babyteeth" on vähintäänkin tärkein memento mori -filmi mitä tänä karmeana ruttovuonna saimme puheenaiheeksemme.
Kuvakukko-teatterin isossa salissa istui 12.12. näytöksessä takanani vain kolme ihmistä. Aluksi tunsin, lopulta tiesin olevani etuoikeutettu nähdessäni tämän melodraaman sääntöjä murtavan indiefilmin valkokankaalla. Kiitos indie-teatterille tästä tilaisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti