KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

19.-24.6. Savossa mökillä
25.-29.6. Haapsalussa lomalla
30.6. Pelipäivä Rixussa
1.9. Työväenkirjallisuuden päivässä
11.9.- Matkakertomusten kurssi Sampolassa
1.-5.10. Bremenissä IAC:ssa
6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin



tiistai 12. kesäkuuta 2018

Isle of Dogs (elokuva)

Wes Anderson ei ole ohjannut pitkähköllä urallaan (1996-) yhtään heikkoa elokuvaa - paitsi nyt. Eikä WA-fani, kuten minä, voi syyttää edes käsikirjoitusta, koska niistähän tuo renessanssilapsinero huolehtii itse.

Isle of Dogs (2018) on ilmeinen yritys taata tarinamaailman omaperäisyys erikoisella tuotantotekniikalla, aikuisten nukkeanimaatiolla. Mutta tarpeeksi erityiseltä tämä scifistinen koirasatu ei kumminkaan näytä eikä sen kulttuuriviiteistä rakennu alkuunkaan mitään jännitteistä myyttiperustaa, kuten jotkut arvostelijat ovat väittäneet. Mikä tahansa minuutti Tarantinoa sisältää rikkaamman sitaattikudelman kuin Isle of Dogs, jonka visuaalinen maailma on suoraan sanoen karu ja ikävä.

Kaikki mikä toimi nerokkaasti WA:n Fantastic Mr. Fox-elokuvassa (2009) on nyt onnistuttu hukkaamaan tässä nukkeprosessoinnissa. Suurin syy on käsikirjoituksen heppoisuudessa, ehkä varovaisuudessakin: liikaa makeaa (sentimentaalista) kitschiä, liian vähän hapanta (ironista) kitschiä, eikä lainkaan aiheesta nousevaa aisoposlaista filosofointia. Koiraihmisille tämä filmi voi antaa ylimääräiset kiksit. Lapsille ja J-fandomille tuskin sitäkään. Tähän puolitoistatuntiseen eivät puhalla henkeä edes H Keitelin ja T Swintonin kaltaiset ääninäyttelijät.

Kunpa Anderson olisi tyytynyt tekemään puolen tunnin festivaalifilmin, johon olisi saanut tiivistettyä parhaat ideansa koiravihan allegorisuudesta. Voi jo takaperoisesti ennustaa, että vuodesta 2009 alkaen WA:n ura kääntyi laskuun, kadotti tähtensä, menetti taikansa, jne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti