KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

21.11. Roosalupilla Antti Tuomaista haastattelemassa
31.12.-3.1. Tukholmassa lomalla
26.1.2019 Juhlakattaus-näytelmässä (Tukkateatteri)



perjantai 4. toukokuuta 2018

El Akkad: American War (romaani)

Halusin matkalle idioottivarman lukuromaanin, joka kuitenkin liittyisi työhön eli sotakirjallisuuden historiaan. Omar El Akkadin American War (2017) oli tasan sellainen eikä mitään enempää.  

Kuvitelma Yhdysvaltain uudesta sisällissodasta on helppo tapa nykiä lukijakunnan kiinnostusta ja scifin puolellakin siitä on otettu kaikki mahdollinen irti lisäämällä soppaan zombeja, epidemioita tai alieneita. El Akkadin teoksessa ei ole muuta uutta kuin biopunkille ominainen lähtökohta, että viimeisen öljysodan jäljiltä maailma on jakautunut kulttuurivyöhykkeisiin sen mukaan, miten kiinni ne ovat fossiilipolttoaineiden maailmassa. American War valikoi vastakkainasetelmat sen tutuimman mukaan eli etelävaltioiden konservatiivi lo-tech vastaan pohjoisen uudistusmielinen hi-tech. Siis vähän kuin Mad Max vastaan tappajalennokit.

Romaanin päähenkilö on kaikki sodan traumat kokeva mustaihoinen nainen, Sarat, jonka viekkaat sodanlietsojat kouluttavat supertappajaksi pakolaisleirillä. Ja todentotta, nämä 2070-luvun etelävaltiolaiset (Mississippi, Alabama, Georgia) siis ovat rasisminsa unohtanutta polvea, jonka pahisluonne perustuukin nyt öljyuskoon josta ei haluta luopua. Eivät El Akkadin kuvaamat pohjoisvaltiolaiset yhtään parempaa väkeä ole, vaan käyttävät yhtä likaisia keinoja kuin sodassa on aina käytetty, mutta heidän kulttuurinsa muutosta 2070-luvulle ei kuvata lainkaan. Scifinä tätä kirjaa ei siis kannata lukea, vaikka sotakuvauksena se on oireellisen hyvä esimerkki nykypäivän sotaromaanista.

Näkökulma pysyttelee American War -romaanin leipätekstiluvuissa siellä uudenlaisen madmax-etelän kuvauksessa. Enimmän aikaa vietetään pakolaisleirillä, missä valtasuhteet ja sadismi saadaan ladattua, mutta ei sentään purettua draamana vaan nopeina väkivallan purskauksina kirjan juonen siirtymäjaksoissa.

Asetelman hölmöys on siinä, ettei kirjailija ole halunnut valita kultuuriväritystä sen paremmin historian (todellisten kaakkoisosavaltioiden) tai allegoriansa (ollaan ikään kuin Irakissa tai Syyriassa) mukaan, vaan tekee tunnistettavaksi henkilöitään millä pakolaisleirin rihkamalla milloinkin keksii. Onhan se tavallaan realistista, mutta.... kun päähenkilö perheineen ovat kuitenkin niitä pärjäävimpiä survivaalihahmoja niin se uhriuden realismi jää naiiviksi koristeeksi. Kirjasta puuttuu 'partikulaarin topoksen tarjoama universaali lavastus', kuten Guardianin arvostelu kuvaili tämän kirjan puutteita.

Kirjan mahtipontinen ironia annostellaan sillä, että Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän valtiot ovat kokeneet sarjan arabikevät-kumouksia ja liittoutuneet 2070-luvulle mennessä yhdeksi suureksi valtioksi, joka pyrkii yhtä suureksi imperiumiksi kuin USA oli muinoin. Tämä uuden ja vanhan imperiumin salavihkainen jännite on kirjassa ainoa asia, mikä pitää odotukset yllä, mutta niitä odotuksia romaani ei juuri palkitse. Yhden hienon ajatuksen kirja onnistuu sentään tarjoamaan nihilistisen tarinansa ohessa: kansakunta on pyramidihuijaus, jota sen alimmalle tai uusimmalle portaalle kiivenneet kaupittelevat aina itseä heikommassa asemassa oleville.

Amerikkalaiselle lukijakunnalle nämä "jakautunut USA" -dystopiat ovat ilmeisen kivaa pureksittavaa. Ne menestyvät kaupallisesti tuodessaan amerikkalaisten eksporttaamaa väkivaltaosaamista poikkeuksellisen tunnistettavissa oloissa. Mutta veikkaan kyllä, että Nälkäpeli-kirjatkin ovat eeppistä runoutta verrattuna El Akkadin romaaniin, jonka ihmiskuva on tasan yhtä lattea kuin käsitys sivilisaatioiden kulttuuriperinnöstä.


*

Noh, vieraalla maalla matkatessa näitä tällaisia kirjoja sentään lueksii, kun ei ole telkkarissakaan mitään mitä ymmärtäisi. Valitettavasti toinen matkakirja oli vieläkin kamalampi, Charles Strossin Saturn's Children (2008). Siitä en jaksa poimia mitään sanottavaa. Stross ei sitten koskaan löytänyt käyttöä kirjallisille taidoilleen, vaan keskittyi nopeasti tuotettuun seksihuumoriin?


Kolmas matkakirja oli Ray Vukcevichin novellikokoelma Meet Me in the Moon Room (2001), joka sitten taas onkin aivan toista laitaa kirjallista universumia... siis parhaita spefi-novellisteja mitä aikoihin lukenut, todiste siitä miten syvällisyyden voi korvata lennokkuudella kunhan hakee kerronnalle muodon aiheen mukaan... ja eugenelaisen puristisen koulukunnan edustajana ansaitsisi oman pitkän analyysinsä yhdessä BHR:n tekstien rinnalla...






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti