KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Muoniossa 12.-18.10.
- Helsingin kirjamessuilla 25.-26.10.
- Fantastika Tukholmassa 1.-3.11.
- Tampereen Kirjafestarit 30.11.-1.12.






maanantai 15. elokuuta 2016

Muistisairaus on luonnesairaus

Jos luonne on kohtalo, niin mitä se luonne tarkoittaa? Ja mistä se ihmisen luonne sitten riippuu - onko se jokin geeneistä ripustettu miekka yltäkylläisen elämän yläpuolella?

Englanniksi ei luonteelle näy olevan muuta käännöstä kuin "character" ja sitten vähän aihekohtaisempi "temper" tai "temperament". Eikä ruotsissakaan kuin "karaktär" tai sitten omituisen vanhahtavia termejä "kynne", "håg", "egenart", "skaplynne". Suomen kielen "luonne" on sikäli hienon monisyinen sana, koska se tiivistää ajatuksen, että jokaisella on tietty "luontonsa", se mikä juuri hänelle on luonnollista. Se on toiveikas vastakohta "karakteerille", litteälle merkkioliolle. Toive joka ei toimi.

Eilen Kuopiossa käydessä selvisi, kuinka pitkälle isäni on muuttunut "luonteensa" mukaiseksi. Että hänestä ei ole jäljellä enää muuta kuin luonteensa. Että se, mitä sanotaan muistisairaudeksi, on itse asiassa NARRATIIVISEN nopeasti etenevä luonnesairaus, jossa luonteesta toden totta tulee ihmisen kohtalo.

Että mitään rajaa ei ole siinä, kuinka litteäksi karakteeriksi ihminen voi muuttua.

Että elämänsä lopussa ihmisestä jää vain luonne, joka ei kuitenkaan ole sama ihminen, jota tullaan muistelemaan hautajaisissa.

Sillä muistisairaus on juuri sitä, että mitään toivoa ei ole: luonne ON kohtalo, se litteä karaktääri joka ei vastaa edes kulmikkaan ja syrjikkään moneliasta yksilöllistä elämäkertaa. Itse kunkaan kohdalla.

Ja tämähän tekee muistisairaudesta koko ihmiselämän ydinkysymyksen.

Oletuksen luonteesta voisi kääntää toisinkin päin: että luonne on osa muistin koherenssia, sosiaalisissa suhteissa muotoutunut henkilökohtainen tapa pitää muisti kasassa tulevaisuuden odotuksiin nähden.

Että luonne on yhtä kuin resensio, suodattuma menneestä tulevaan käyttötapaan nähden.

Luonteen määritteleminen yksilön käyttöliittymäksi ei, kuitenkaan, auta selittämään sitä, miten yllättävää tällainen muistisairauden eteneminen on nopeudessaan ja... persoonallisuudessaan.

Muistisairaudessa ihminen siis menettää inhimillisen personaallisuuteensa mutta persoonallisella tavalla. Toisin sanottuna: taantuu luonteensa omaiseksi ameebaksi.

Mitään kunniakasta tässä ei ole, paitsi jos saa diagnoosikseen Alzheimerin sairauden. Siinä onnekkaassa tapauksessa ihminen kutistuu sairautensa näköispatsaaksi. Hänestä ikään kuin tiedetään, MITEN hänet on mentetty. Kuin sotasankari ikään.

*

Perinteisempi tapa ymmärtää luonne on temperamentti, sikäli kuin temperamentti ymmärretään opittujen reaktiotapojen kimpuksi. Syntyessään ihmisellä ei ole minkäänlaista temperamenttia, mistä varmaankin muutkin pariskunnat ovat kiistelleet ennen lapsensa syntymää: onko temperamentti jotain minkä perusta tulee geeneissä. Itse en usko siihen pätkääkään. Niin paljon olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat lapsuuskotinsa tulosteita ja joihin lukioajan kaveripiiri tökkii enintäänkin hieman lisää ajatusreikiä, ja loppu elämää onkin sitten vain kutistumista ja sulkeutumista luonteensa mukaiseen kohtaloon.

Isänsä muisti- eli luonnesairautta tulee arvioineeksi tietysti siihenkin nähden, millaiseksi alkaa kuvitella itsensä 30 vuoden päästä. "Käykö minulle samoin" eli "Onko NOIN NOPEA taantuminen minunkin geeneissäni odottava aikapommi?" Huono muistihan minulla on ollut jo lapsesta saakka...

Niinpä ajatus muistisairaudesta luonnesairautena on väistämättömän lohduttava. Se on niin tarpeellinen, että en sitä vaihtaisi, vaikka pitäisinkin psykologeja muunakin kuin pahimmansortin puoskareina.

Luonnesairauden kuvaan sopivat hyvin, suorastaan NARRATIIVISEN hyvin ne parametrit, joita isäni ja veljensä luonnehistorialla on ison yksinhuoltajaperheen, sotalapsivuosien ja nyrkkeilyharrastuksen kautta. Nämä herrat jos ketkä ovat ottaneet päähänsä iskuja, niin fyysisiä kuin vertauskuvallisia. Mitä muuta heistä voisi viimeisinä vuosinaan tulla kuin paranoideja kusipäitä?

Ainoa parametri, jonka kelpuutan psykologiasta näiden luonnekuvien määrittelyyn, on sisäispuhe. Näyttää niin selvältä, että nämä herrat, isäni ja veljensä, ovat suomen kielen hukatessaan hukanneet myös mahdollisuuden sisäispuheeseen siinä 5-10 vuoden iässä, missä se olisi ollut tarpeen jonkinlaisen itseohjautuvuuden muodostumiseksi, LUONNEKUVITELMAN ytimeksi.

Ehkä muistisairaus onkin krooninen kielisairaus?

Vain tätä ei kukaan kehtaa sanoa ääneen: muistisairaus on mielisairaus.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti