Siinä vaiheessa kun Ralph Fiennes tuodaan genre-elokuvaan on aika poistua teatterista tai sulkea videovastaanottimensa. Tuo patetiassaan ylivoimainen emo-vanhus tekee mistä tahansa elokuvasta sietämätöntä taidepierua, kuten nyt tässä viimeisimmässä brittiläisessä zombipläjäyksessä 28 vuotta myöhemmin (2025).
Itse olin sekä lamaantunut että ällistynyt enkä saanut itseäni ylös Niagaran pehmeästä penkistä...
...lamaantunut siksi, että elokuva oli jo varttia aiemmin vaihtanut tyylilajia niin täydellisesti, että tunsin katsovani aivan jotain tihrustelevaa perhemelodraamaa eikä vuosisadan tykittävintä zombifilmiä.
...ällistynyt siksi, että Fiennes-efekti toimi päinvastoin kuin pitäisi herättäen hitto-se-on-tungettu-tähänkin -kauhistuksen. Joka on kertaluokassaan paljon pahempaa kuin mikään zombigoren herättämä tunne.
Istuin sitten elokuvan loppuun saakka. Eikä edes hölmön parodinen, jatko-osaa (28 Years Later: Bone Temple) petaava loppukohtaus jaksanut enää ärsyttää samassa määrin kuin Fiennes-efekti. Tai oivallus siitä, että taas kerran katsojille myytiin puolikas tarinaa kokonaiseksi väitettynä.
Kun elokuva on ollut tuotantohelvetissä 18 vuotta, sen repaleisuus ja katkonaisuus eivät ole sinänsä yllätys. Rehtinä brittitaiteilijana ohjaaja Danny Boyle olisikin voinut nimetä elokuvan olevan ”18 vuotta myöhemmin”.
Mielipiteet tästä vajaista puolikkaista kootusta filmitekeleestä ovat vaihdelleet niin kriitikoiden kuin oikeiden katsojien keskuudessa. Teatterista poistuessa kuuntelin edellä kulkevia kolmikymppisiä herroja – sellaisista Niagaran iltanäytöksen yleisö koostui – jotka arvioivat elokuvan olevan ”mestariteos” ohjaaja Boylelta. Mutta omasta mielestäni elokuva muistutti enemmän Boylen olympia-avajaisiin laatimaa britti-ikoni-potpuria.
Elokuvan ensimmäisen, sen aidosti genrepitoisen puoliskon perusteella olisin sentään valmis sanomaan, että kyseessä on zombikauhun hienoimpia edustajia ja samalla tavoin alalajin uudistaja kuin trilogian ensimmäinen 28 päivää myöhemmin -filmi (2002). Kuvamateriaalien, tyylilajien, montaasikeinojen ja musiikkitaustojen spontaanilta vaikuttava vaihtelu on etenkin elokuvan prologissa päätä huimaavaa seurattavaa.
Tarvittaisiin vain joku rohkea tuottaja, joka erottaisi koko ensituntisen omaksi elokuvakseen siitä jälkipuoliskon tihrustelevasta perhemelodraamasta, ja samalla siitä vuonna 2026 ilmestyvästä elokuvan toisesta puolikkaasta.
Miksikään mestariteokseksi, tosin, ei sokeakaan katsoja erehtyisi elokuvaa luulemaan, jos kuulee miten elokuvan pääosaan kiinnitetty teininäyttelijä artikuloi. Siinä näyttelijäkiinityksessä on tuotanto mennyt yhtä karmeasti metsään kuin Fiennes-efektin haeskelussa.
Kun kyseessä on yleisön gore-sietokykyä koetteleva filmi, on vauvankasvoisen ja kömpelön pikkuvanhasti esiintyvän teininäyttelijän käyttäminen helppo kontrasti jolla saadaan katsoja toivomaan, että söisivätpä ne zombit ENSIMMÄISEKSI tuon ”Yksin kotona” -näköiskappaleen. Mutta ensimmäisen tunnin jälkeen saa katsoja heittää senkin suhteen toiveensa.
28 vuotta myöhemmin on varsinainen frankenstein-tuotanto. Sen draama ja tarina ovat heikkoja, kuten käsikirjoittaja Alex Garlandin omissa elokuvissa, ja sen vitsit ovat välillä niin latteita kuin K-16 olisikin ÄO-maksimi eikä ikärajan minimi.
Etenkin ruotsalaisen Erikin pistäytyminen sivuhahmona on barbiemainen sivupolku pöljäilevän huumorin puolelle. Jos vieressä istuvan katsojan huomaa nauravan sille, on aika siirtyä pari penkkiä etäämmälle… lähemmäksi sitä Fiennes-efektin laukaisevaa pakoreaktiota…
Muuta hyvää ei jää jälkipolville kerrottavaa kuin että ainoastaan kerran pitkällä urallaan on Danny Boyle tehnyt alusta loppuun kelvollisen elokuvan (127 tuntia, 2010).
Vielä vanhoilla päivillään (= 68 v) Boylella riittää kuitenkin yritystä nuorentaa genrekerrontaa Trainspottingin (1996) tapaan.
Ehkä hänen pitäisi tyytyä minuutin mittaisiin lyhytfilmeihin ja mainoksiin, joissa "50 leikkausta minuutissa" -kerronta pääsisi oikeuksiinsa. Ja pysytellä etäällä vitsihuumorista ja teininäyttelijöistä – sekä Ralph Fiennesistä.
