KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt
- Olipa neljännen kerran Tukkateatterilla 7.8.






torstai 31. heinäkuuta 2025

Aurinkolomalla Lapissa (turismi)

 

26.7. La. Nyt jo kahdeksatta kertaa tänne Jerisjärvelle, tälläkin kertaa Kolarin kautta. Yöjunan vaunussa oli tuuletus rikki, joten hyteissä oli kuumaa ja hapetonta. Nukutti kyllä, muttei voinut tietää, johtuiko se hitaasta pyörtymisestä vai unisuudesta. Vasta Oulun jälkeen tuuletus alkoi tuntua hytissä.

Jerisjärvellä mökkikylä seisoo jälleen niin tyhjillään, että voi vain siteerata edellisiä reissuja: joillakin suomalaisilla on varaa ostella kalliita tunturimökkejä ja jättää ne käyttämättä. Itse pääsemme käsiksi tällaiseen luksukseen kirjailijaliiton jäsenyydellä. Olemme periaatteessa köyhimmästä päästä siinäkin joukossa, koska muut kulkevat tänne omilla autoillaan, me julkisilla. Kiitos jälleen, Rundgren ja Eskelinen.

 
27.7. Su. 
 Tämä on kolmas kerta kun olen täällä kesäaikaan, eikä hyttysistä ole taaskaan kiusaksi. Pihalla voi istua uikkareissa tuntikausia. Paarmoja on kyllä, mutta ei mäkäräisiä. Paikallinen yrittäjä kertoi, että mäkäräisiä on tyypillisesti kolmisen viikkoa juhannuksen jälkeen ja ne katoavat heinäkuun puolivälissä.

Tänä aamuna, kun avasin keittiön verhot, tuijotti viereisen mökin pihalta iso vaalea poro. Hän makoilee mieluusti varjossa hiekalla, ei välitä ihmisistä, jos ne ovat paikallaan, mutta tepastelee harmistuneena karkuun jos häntä yrittää kuvata. Hän saattaa olla sama Ahmatti, josta raportoitiin viime vuonna mökkipäiväkirjassa. Otuksella on valtava sarvikruunu, mutta käyttäytyy ylpeän norkoilevasti kuin tyhjää kylää omanaan pitävä koira. Annoin hänelle nimeksi "Petteri", koska hänellä on punertava kuononpää muutoin valkoiselta kallonaamiolta näyttävissä kasvoissa.

Tänään lähdimme vakituiselle haasteelle eli kiipeämään Keimiölle. Helle alkoi tuntua vasta rinteissä, jotka nousevat välillä jyrkästi niin metsätaipaleella kuin puuttomalla osuudella. Onneksemme Keimiön alarinteessä on nykyään kahvila! Emäntäneiti kertoi, että ovat toimineet jo kaksi vuotta ja vähitellen laajentavat aukioloa sesongeilla, ilmeisesti synergianaan paikalliset rippikoulut. Sattumalta meillä oli seteli mukana ja saimme nousuun avuksi jäätelöt, paluumatkalla sämpylät. Ylhäällä huipulla oli varmaankin kymmenen astetta lämpimämpää kuin edellisellä reissulla.

 


 
28.7. Ma.
Ukkospäivä. Isot rintamat kulkevat ylitse iltapäivällä ja illalla, jyrisee ja kohisee, muttei salamoi kummemmin. Sähköt katkeilevat kolmesti, pari minuuttia kerrallaan.

Bussivuorojen vähentyessä ei täältä enää pääse Muonioon päiväreissulle täydentämään ruokia. Viime vuonna hoksasimme K-kaupan tarjoavan ruokien kuljetusta tänne saakka. Viime vuodesta kuljetusmaksu on noussut vitosella eli 25 euroon, mutta säästö on silti melkoinen verrattuna siihen, että pitäisi ajella bussilla Muonioon ja sieltä taksilla ruokakassien kanssa. 

Vain olutta ei voi etätilaukseen lisätä. Saahan nähdä, josko ehdimme sellaista aikaa täällä Jeriksellä joskus nähdä. Muuten Lappi tuntuu elävän nopeaa nousukautta... mikä ei meidän käyttämissämme palveluissa näy muutoin kuin Kolari-Muonion bussiyhteydellä. Muoniossa ei ole enää/vielä yhtäkään kunnollista ruokapaikkaa, mutta pesula sinne on tullut takaisin, joten Liitto voisi ehkä tarjota taas paikalliset petivaatteet, sen sijaan, että joudumme omiamme raahaamaan tänne saakka.

 
29.7. Ti. 
 Me pirkanmaalaiset kirjailijat olemme olleet täällä Lapin mökissä hyvin  edustettuina, kun lueksii mökin päiväkirjaa. Kamala uutinen kuitenkin tavoitti tänään Tampereelta: Panu Tuomi on kuollut... Viimeinen Oikea Runoilija, kaikilla tavoilla. Hänen runoissaan on sitä aitoa ajattomuutta, jonka vuoksi on mahdoton kuvitella että sellainen kirjailija hiipuisi, saati katoaisi. Panu oli Risto Ahdin ohella ainoa kirjailija, josta moista määritelmää käyttäisin: aidosti ainutkertainen.

Tänään kävelimme Tunturiporon kahvilalle. Se on ollut lopullisesti suljetun oloinen joillakin reissuilla, mutta pari vuotta sitten se sai uudet omistajat ja paikka tuntuu nyt pysäyttävän jopa enemmän turisteja (autoineen) kuin aiemmin. Enää paikassa ei ole tarjolla kuivamuonaa (..ja olutta), mutta poropohjainen menu on entisellään. Perjantaisin olisi tarjolla poropitsaa.

Kaikkialla hinnoissa on tietysti Lapin lisää, vaan ei ihan samassa mittakaavassa kuin lähimmällä turistihelvetillä, hotelli Jeriksellä, jonka fillarivuokra olisi 80e ja saunavuorot 20e. Edes hotellin eli Arctic Saunaworldin uimarantaa ei saa käyttää maksamatta ensin saunavuoroa. Muut Jerisjärven rannat ovat pysäyttävää kivikkoa, joten hiekkamonopolikin kannattaa. Lauantaina kävimme juomassa pitkät kylmät Saunaworldin terassilla. Turistit laahustivat lasikopeiksi sisustetuissa rakennelmissa kuin kalpeat apinat jossain Big Brother -laboratoriossa.

Hotellin vierestä on eilisestä lähtien kaadettu valtavat kaistaleet metsää, kaivinkoneet möyryävät hävityksen jäljillä valmistellen ties mitä uusia lappilaisia worldeja. Suurin osa niin hotellista kuin kaikista Jeriksen alueen mökeistä seisoo tyhjillään, niin kesällä kuin syksyllä, mutta grynderit jylläävät täällä omilla ehdoillaan ihan kuten Tampereella.


30.7. Ke.
Taas tiheitä sateita, jotka eivät  kumminkaan riitä viilentämään ilmaa kuin aamuksi. Ihan pahin paahde on Lapista sentään väistynyt. Illaksi sää kuumenee vain hellelukemiin.

Tänään vain kaksi lyhyttä kävelyä. Metsäkierroksella olimme auringon laskiessa ja nyt niitä hyttysiä alkoi ilmaantua, iskivät niskaan. Ei silti lähellekään sellaista määrää mitä Lapista olettaisi. Kuukkeleita on näkynyt satunnaisesti, vaan eivät ne tuttavuutta tee kuten ensimmäisellä syysreissullamme täällä. Pihassa hyörii leppälintuja, ja välillä Petteri laahustaa mökin vierustaa niin että sen sarvet miltei pyyhkäisevät keittiön ikkunoita. Eräelämän aave.

Tämä on ensimmäinen Lapin reissu jolle otin mukaan läppärin. Enimmäkseen olen käyttänyt sitä leffojen katsomiseen. Otin mukaan pienen pinon devareita; mökin oma soitin ei enää toiminut. Kanavatuotantojen tauhka tuntuisi täällä tunkeilevalta – niin kuin tuntuu sekin, että Saunaworldissa esiintyy tänään räppäri, jonka sähköinen möly kaikaa kauaksi yli vesien ja metsien.

Saara istuu läppärillään ahkerasti, itse rakastan tätä residenssiä ainutkertaisen hiljaisuuden vuoksi. Metsärauhaa jota saa nauttia mökin sohvalta. Ensimmäisillä syysreissuilla täällä ei sitä osannut verrata kuin joulurauhaan. 

Tasan vuosi sitten, kun olin täällä yksin, syntyi tabletilla rimps-rämps vaivattomasti fantasiarunoja. Mitään en ole niille tehnyt sen jälkeen. Jotta läppäri nyt tuntuisi painonsa arvoiselta tänne sen tuotua, naputtelen hieman Portti-novellia ensi vuoden spefi-kisaan, jota ei välttämättä enää edes tule. Tuntuisi liian VAKAVALTA ja TAVOITTEELLISELTA naputella novellia tämän vuoden kilpailuun. 37 vuotta tulee täyteen, että näillä kisanovelleilla kesääni taakoitan.

Matkalukemiseksi otin Sansomin dekkarisarjan neljännen osan, tuhdin Ilmestyksen, joka loppui nopeasti sekin eikä ollut niinkään hyvä kuin edellinen osa. Enää on jäljellä Arkady Martinen avaruusooppera, jonka ensimmäistä osaa luen väkisin; tämä on jo toinen yritys kirjan kanssa. Tarina etenee järjettömän hitaasti ja on täynnä pinnallisen trendikästä identiteettilöpinää, mutta se on ainoaa tämän mittaluokan scifiä, jossa on edes yritystä isoon maailmanrakennukseen. Ja täällä sitä ei kehtaa heittää seinäänkään. Ehkä sitten Tampereelle palattua.

Eilen pöytäsimme Exit-pelin (Gate Between Worlds), se oli onneksi yhtä varmaa arvoitushaastetta kuin edellisetkin lootat. Jos nuo Exitit olisivat puolet halvempia, ei illoiksi ihminen kummempaa viihdykettä käyttäisi.


31.7. To.
Viikon kuumin päivä. Silti urheilemme Sammaltunturille. Pallakselta tulevalla reitillä tulee vastaan kolme juoksijaa, mutta reitiltä tunturille käännyttyä ei näy yhtäkään ihmistä. Erämaa on meidän. Yksi poro lähtee seuraamaan (!) meitä rinteestä, tulee perässämme ylös tunturin huipulle ja juoksentelee siellä hetken toisen poron kanssa. Huipulla on kuitenkin niin kuuma, että ihmisten on istuttava lepäämään mittausaseman varjossa.

 


Palattua on korkattava toiseksi viimeinen olut palkinnoksi. Viereiseen mökkiin tulee yllättäen sen moottoriosakas, tietää kertoa, että hotellin viereisellä työmaalla on nousemassa 20 majoitusmökkiä lisää ensi kesää varten. Niitä tarvitsevien ulkomaalaisten turistien sesonki on todella lyhyt talvijakso, silti se katsotaan kannattavaksi. Muuallekin Muonion läheisyyteen on nousemassa lisää vastaavia sesonkimökkikyliä. Moinen asenne matkailuun ei pahemmin poikkea kertakäyttökulttuurista.

Vielä iltayhdeksältä on 25 astetta varjossa. Lämmitämme oman saunan ja menemme sen jälkeen Tropic Saunaworldiin pitkille kylmille. Turisteja on sielläkin yllättävän paljon lasikopeissaan ja niiden edustalla terasseilla. Kaikki suomalaisia. Tuulikaapeistaan lasikaappeihin saakka itseään julkaisevia.


1.8. Pe.
Ja sitten vieläkin kuumempaa, juuri lähtöpäivänä. Mittarit matkan varrella kirkuvat 30 astetta. Mutta onneksi tämä on paahdejakson viimeinen päivä tältä kesältä. Talven pakkasilla sitä kuvittelee taas kaipaavansa. 

Paluumatka alkaa...


Mutta todella kaipaa vain sitä kanervikkojen tuoksuista hiljaisuutta, jolle tunturit valuttavat tuulensa. Ei se paljoa eroa Hämeen tai Savon metsistä, ja kuitenkin määränsä laadussa, kuten tapaan sanoa, se on jotain niin erityistä että siihen päästäksemme hikoilemme tuntikausia junissa ja busseissa.  

Jälleen paluumatkalla, Rovaniemeltä Tampereelle, juuri meidän makuuvaunumme tuuletus sakkaa, huomaamme sen kävellessämme pitkän junan lävitse ravintolavaunuun. Uni sujuu katkeillen. Vähän ennen aamukolmea löydämme taas itsemme Hämeenkadun raitsikkapysäkiltä keskellä nuorisohelvettiä. Kotimaisemissa.

 

keskiviikko 23. heinäkuuta 2025

Mutta sitten vietiin fillari (cityelämä)

Juuri kun onnittelin itseäni, että sain sentään suoritettua pienen pyöräretken kesällä ajettuani paahteessa Kuopion ja Pajulahden väliä, selvisi Tampereelle palattua, että pihasta oli varastettu uskollinen citypyöräni. 


Näin kesä ja Tampere muuttivat taas pysyvästi merkitystään. Tämä kaupunki on juuri niin paska ja ihmisetön kuin millaiseksi grynderit sitä muokkaavat.


Toisen kerran elämässä tein rikosilmoituksen. Ensimmäinen kerta oli 1998 kun Helsinkiin muutettua poljin sinne myös fillarini ja se katosi pihasta kahdessa tunnissa, vaikka oli lukolla kiinni seinässä. Jostain syystä ilmoitus otettiin Malmin poliisiasemalla vastaan suusanallisesti. Viranomainen oli aivan cool niinkin tavanomaista hesalaista harmia kuunnellessaan eikä reagoinut edes siihen kun anastetun arvotavaran tuntomerkiksi ilmoitin etulokasuojan joka oli kiinni rautalangalla.

Materiaalisesti tämä nyt nyysitty Titania ei ollut sen arvokkaampi sekään, ostettu käytettynä 150 eurolla. Mutta pyörä on aivan eri lailla henkilökohtainen (... positiivisesti kyborginen...) väline kuin mikään muu, lähes henk koht puhelimen veroinen. Tätä voisi pitää ojaan nyrjähtäneen identiteettityön malliesimerkkinä, koska vanhoissa pyörissähän ei ole muuta alkuperäistä kuin runko. Mutta toisin päin katsottuna juuri tämä alkuperäisyyden jatkuva muokkaaminen tekee fillareista niin henkilökohtaisia. Ja siksi 'Theseuksen laiva' -paradoksi on niin kestävä esimerkki siitä, miten identifikaatio oikeasti toimii.

Ja sikäli vain julkinen häpeärangaistus olisi riittävän kompensoiva tuomio näin henkilöä loukkaavista nykypäivän hevosvarkauksista...


Eikä talon pihapiirikään tunnu entiseltä. Eikä ihmismäistä kaupunkielämää suosiva ole koskaan ollutkaan. Talolaisten autot ovat hyvässä suojassa talleissaan, mutta fillareille ei ole muuta paikkaa kuin pimeään katveeseen jäävä teline tai kanniskelu kellariin. Hyvinkin todennäköisesti sähkölautailun levittämä asenne ota-ja-jätä-ajokki-minne-tahansa lisää, sekin, lipeävyyttä fillareidenkin satunnaisiin sieppaamisiin.

Muinainen kaverini Antero suunnitteli ja toteutti stealth-pyöriä sen jälkeen, kun häneltä vietiin lyhyessä ajassa kaksi fillaria (Helsingissä). Sellaisille olisi kaupallistakin tilausta.


keskiviikko 16. heinäkuuta 2025

Aleksanteri purkautuu Luonteis-Naantalissa (politiikka)

Aleksanteri on alkanut purkautua Luonteis-Naantalissa, kertoo Väestöliiton kasvutiedote.


Purkaus käynnistyi Aleksanterin niemimaalla Susannan kraatteririvistölle hieman ennen aamuneljää paikallista aikaa. Aleksanterissa alkoi voimakkaiden järistysten sarja keskiyön aikoihin.

Väestöliiton välittämässä videokuvassa näkyy, kuinka hehkuvan valkoista laavaa purskahtelee ja virtaa alas Susannan rinteitä. Purkauksesta tupruaa ilmaan myös paksua hajua.

Väestöliiton mukaan aleksanteria virtaa kohti Susannaa noin 7 tuuman pituisesta putkesta. Lähistöllä sijaitseva puutarha ja leirintäalue on evakuoitu.

Väestöliiton tutkimuslaitoksen mukaan purkauksen sijainti on suotuisa ja itse purkaus pieni, eikä Aleksanteri aiheuta lisääntymisvaaraa läheiselle kaupungille. Lähikuntien porvareita on kuitenkin kehotettu sulkemaan vaimot ja tyttäret siveyshaittojen vuoksi.

Viimeksi Aleksanteri purkautui 1. huhtikuuta vuonna 2003. Hänessä on kuitenkin havaittu uutta aktiivisuutta maaliskuusta 2024 lähtien, kertoo Väestöliitto. 


tiistai 1. heinäkuuta 2025

28 vuotta myöhemmin (elokuva)

 


Siinä vaiheessa kun Ralph Fiennes tuodaan genre-elokuvaan on aika poistua teatterista tai sulkea videovastaanottimensa. Tuo patetiassaan ylivoimainen emo-vanhus tekee mistä tahansa elokuvasta sietämätöntä taidepierua, kuten nyt tässä viimeisimmässä brittiläisessä zombipläjäyksessä 28 vuotta myöhemmin (2025).

Itse olin sekä lamaantunut että ällistynyt enkä saanut itseäni ylös Niagaran pehmeästä penkistä...

...lamaantunut siksi, että elokuva oli jo varttia aiemmin vaihtanut tyylilajia niin täydellisesti, että tunsin katsovani aivan jotain tihrustelevaa perhemelodraamaa eikä vuosisadan tykittävintä zombifilmiä. 

...ällistynyt siksi, että Fiennes-efekti toimi päinvastoin kuin pitäisi herättäen hitto-se-on-tungettu-tähänkin -kauhistuksen. Joka on kertaluokassaan paljon pahempaa kuin mikään zombigoren herättämä tunne.


Istuin sitten elokuvan loppuun saakka. Eikä edes hölmön parodinen, jatko-osaa (28 Years Later: Bone Temple) petaava loppukohtaus jaksanut enää ärsyttää samassa määrin kuin Fiennes-efekti. Tai oivallus siitä, että taas kerran katsojille myytiin puolikas tarinaa kokonaiseksi väitettynä.

Kun elokuva on ollut tuotantohelvetissä 18 vuotta, sen repaleisuus ja katkonaisuus eivät ole sinänsä yllätys. Rehtinä brittitaiteilijana ohjaaja Danny Boyle olisikin voinut nimetä elokuvan olevan ”18 vuotta myöhemmin”.

Mielipiteet tästä vajaista puolikkaista kootusta filmitekeleestä ovat vaihdelleet niin kriitikoiden kuin oikeiden katsojien keskuudessa. Teatterista poistuessa kuuntelin edellä kulkevia kolmikymppisiä herroja – sellaisista Niagaran iltanäytöksen yleisö koostui – jotka arvioivat elokuvan olevan ”mestariteos” ohjaaja Boylelta. Mutta omasta mielestäni elokuva muistutti enemmän Boylen olympia-avajaisiin laatimaa britti-ikoni-potpuria.

 

Elokuvan ensimmäisen, sen aidosti genrepitoisen puoliskon perusteella olisin sentään valmis sanomaan, että kyseessä on zombikauhun hienoimpia edustajia ja samalla tavoin alalajin uudistaja kuin trilogian ensimmäinen 28 päivää myöhemmin -filmi (2002). Kuvamateriaalien, tyylilajien, montaasikeinojen ja musiikkitaustojen spontaanilta vaikuttava vaihtelu on etenkin elokuvan prologissa päätä huimaavaa seurattavaa.

Tarvittaisiin vain joku rohkea tuottaja, joka erottaisi koko ensituntisen omaksi elokuvakseen siitä jälkipuoliskon tihrustelevasta perhemelodraamasta, ja samalla siitä vuonna 2026 ilmestyvästä elokuvan toisesta puolikkaasta.

Miksikään mestariteokseksi, tosin, ei sokeakaan katsoja erehtyisi elokuvaa luulemaan, jos kuulee miten elokuvan pääosaan kiinnitetty teininäyttelijä artikuloi. Siinä näyttelijäkiinityksessä on tuotanto mennyt yhtä karmeasti metsään kuin Fiennes-efektin haeskelussa. 

Kun kyseessä on yleisön gore-sietokykyä koetteleva filmi, on vauvankasvoisen ja kömpelön pikkuvanhasti esiintyvän teininäyttelijän käyttäminen helppo kontrasti jolla saadaan katsoja toivomaan, että söisivätpä ne zombit ENSIMMÄISEKSI tuon ”Yksin kotona” -näköiskappaleen. Mutta ensimmäisen tunnin jälkeen saa katsoja heittää senkin suhteen toiveensa.


2
8
vuotta myöhemmin on varsinainen frankenstein-tuotanto. Sen draama ja tarina ovat heikkoja, kuten käsikirjoittaja Alex Garlandin omissa elokuvissa, ja sen vitsit ovat välillä niin latteita kuin K-16 olisikin ÄO-maksimi eikä ikärajan minimi. 

Etenkin ruotsalaisen Erikin pistäytyminen sivuhahmona on barbiemainen sivupolku pöljäilevän huumorin puolelle. Jos vieressä istuvan katsojan huomaa nauravan sille, on aika siirtyä pari penkkiä etäämmälle… lähemmäksi sitä Fiennes-efektin laukaisevaa pakoreaktiota…

Muuta hyvää ei jää jälkipolville 
kerrottavaa kuin että ainoastaan kerran pitkällä urallaan on Danny Boyle tehnyt alusta loppuun kelvollisen elokuvan (127 tuntia, 2010). 

Vielä vanhoilla päivillään (= 68 v) Boylella riittää kuitenkin yritystä nuorentaa genrekerrontaa Trainspottingin (1996) tapaan. 

Ehkä hänen pitäisi tyytyä minuutin mittaisiin lyhytfilmeihin ja mainoksiin, joissa "50 leikkausta minuutissa" -kerronta pääsisi oikeuksiinsa. Ja pysytellä etäällä vitsihuumorista ja teininäyttelijöistä –  sekä Ralph Fiennesistä.