Olin juuri edellisenä päivänä sanonut S:lle, että jos mr. Natt och Dag vielä joskus julkaisee lisää proosaa, niin ostan välittömästi. Tämä oli vahva julistus siksi, etten juurikaan osta suomenkielistä kirjallisuutta, kun ulkomaisiinkin saa uppoamaan riittävästi rahaa. Heti seuraavan aamun (1.6.) Hesarissa oli sitten arvostelu Natt och Dagin uudesta romaanista, jonka ilmestymisestä en ollut huomannut ennakkotietoja.
Kirja on pokkarinakin jyty, mutta siitä tulee nyt lähes täydellinen matkakirja. Matkaa varten saan käyttööni myös S:n vanhan, ergonomisemman rinkan, joten pokkarin paino ei ehkä tunnu niin kuin se tuntuisi omassa säkkimäisessä rinkassani.
Näin onnelliset sattumat todistavat, että kirjoillakin on edelleen kohtalonsa.
Mutta digihullutuksen vyöryä ja nöyhtää ne eivät pysäytä.
Eikä auta, vaikka kuinka muistuttelen mieleen Pekka-sedän saarnaa viime syksyn Stfk-juhlissa: 60 ikävuoden jälkeen geenit tavoittavat kantajansa, joten...
Noin muuten olen edelleen sitä mieltä, että internet olisi lopetettava. Vaikka mitään en tee omaksikaan parhaakseni sen sulkemiseksi.
Kirjojen kohtalokkuus tuo mukanaan ennakoimattomia yllätyksiä, joita ei saisi putkimiehenä, vaikka vuositulot olisivat siinäkin hommassa kymmenen kertaa kovemmat kuin tekstityöläisenä.
Huhti-toukokuun vaihteessa maailma mullistui merkittävästi, kiitos kustantamojen hyväksyvän palautteen. Yksi pieni apurahakin osui samaan mullistavaan jaksoon, joten virallisesti voin käyttää 5 kuukautta tästä vuodesta kirjoittamiseen, 3 tietotekstiin ja 2 kaunotekstiin – mikä siis käytännössä on enimmäkseen lukemista ja siitä luetusta muistiinpanojen keräämistä: kirjoitan siitä mitä kirjoista ovat muut kirjoittaneet. Luon tekstiä, jonka ainutlaatuisuuteen ei kukaan muu uskoisi kuin minä itse. Niin kuin miljoona muuta tekstityöläistä, päivästä päivään, kirjasta kirjaan.
Suomalaisten digihullutusten kiihtyessä tämä metatyö tuntuu yhä enemmän luostarimaiselta touhulta, vaikka läppäriähän minäkin enimmäkseen käytän. On se sentään lähes antiikkinen läppäriksi. Odotan täsmäapurahaa ostaakseni uuden. Kuinkas muuten. Apurahat ovat vahvoja signaaleja maailmankaikkeudelta. Viimeisiä.
Katsoin
kirjaston lainarekisteristä, että huhti-toukokuun aikana (1.4-5.6).
olen ottanut kirjastosta tasan 150 lainaa. Niistä 51 on DVD-filmejä, isoin osa
seuraavaan kirjoitusprojektiin liittyviä. Kirjoista yli puolet on
uusintalainoja teoksista, joihin on palattava projekteissa, myös
sellaisissa, jotka edelleen odottavat apurahoitusta ”vahvan
motivaation” ja tietokirjan syntymiseksi. Apurahojen havaitsemiseksi voisi perustaa ihan oman projektinsa, SESIn (Search for ExtraScholarly Intelligence).
Ei teosten toistolaunaus keneltäkään pois ole. Nykyinen klassikon tunnus on se, että kirjaa on tasan yksi kappale Metson varastossa eikä se kiinnosta ketään muuta kuin genreen hurahtanutta tutkijaa. Eikä meitäkään montaa ole. Viime vuonna ihmettelin, kun Alf Henrikssonin Ekot av ett skott -teokseen tuli yllättäen jonkun muun varaus ja jouduin keskeyttämään omat toistolainaukset (ja sitten ostamaan oman kappaleen käytettynä). Äskettäin selvisi, että kirjaston kappale on lainassa toisella tamperelaisella genrekirjoittajalla. Samoista materiaalitarpeista.
Kevät tuntuu kuitenkin hujahtaneen ilman sitä kaikkein tärkeintä eli ilman yhtäkään kaunokirjaa, joka herättäisi uutta innostusta vanhaan genreen. Scifi tuntuu hiipuvan maailmasta, jossa sillä luulisi olevan yhä enemmän lukijoita ja harrastajia. Oikea scifi. Niiden samojen ihmisten scifi, jotka eivät voi toipua talvisen tähtitaivaan ihmetyksestä. Ne, jotka edelleen pyörittävät SETI@home-ruudunsäästäjää, vaikka projekti haudattiin jo vuosia sitten. Planeetta Terra keskittyy nyt enää itsetuhoonsa.
Toinen positiivisen huimauksen suunta on historia, mutta sieltä on vaikeampi löytää itseä kiinnostavia aikakausia ja sitten vielä samaan lokeroon osuvia kirjailijoita. Luin keväällä loppuun Rory Clementsin John Shakespeare -sarjan ja siirryin C.J. Samsonin Shardlake-sarjaan (eli Elisabetin regiimistä Henrik VIII:n aikaan), mutta historiallisina dekkareina Samsonin kirjat ovat hirvittävän hitaita ja alkeellisella dialogilla paisuteltuja verrattuna Clementsin kirjoihin.
Kyllä spefissäkin on yliarvostettuja kirjailijoita, joilla on iso fandom vaikka tyyli on ihan metrimakkaraa, mutta dekkareiden ja trillereiden puolella menestyvältä kirjoittajalta edellytetään vieläkin vähemmän mitään sanataidetaitoja. Tämä on todettu tuhannesti ennenkin.
Huomenna lähdemme kohti Norjan ja Ruotsin tuntureita eli ”vuoria” kuten niistä ajattelemme tavoitteena. Viikko kylmillä tuntureilla on lomaa ensisijaisesti sillä analogisen hortoilun mittapuulla – ja junien ja bussien poikkeuksia kiroillessa – että on viikon irrallaan edes läppäristä.
Tavoitteeni on ollut, että vanhetessa kaikki digitaalinen pyyhitään pois arjesta, mutta vailla työn & vapauden erontekoa diginöyhtä täyttää yhä helpommin pienetkin taukopaikat arjesta. Printtikirjojen massa kirjahyllyissä ei riitä nöyhtää torjumaan, se on pakko itselle tunnustaa.
Jotain kumouksellisempaa pitäisi keksiä analogisen elämäntavan takeeksi. Edes seuraavalle vuosikymmenelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti