Attraktioelokuva on kokemuksena kuin vuoristorata: alussa odotukset riittävät korvaamaan jännityksen, sitten vauhti ja sensitiivinen ylikuormitus tyhjentävät ajatukset ja saa harvinaisen tilaisuuden punnita kestänkö todella tämän kokemuksen. Mutta lopulta kun kyyti / filmi on ohitse, tuntee itsensä huijatuksi.
”Warfare” (2025) on nimensä mukainen teemapuistoajelu sotafilmin näyttämöllä. Se on puhtaimpia lajinsa edustajia sotafilminä, niin puhdas ettei siinä ole tarinaa, henkilöitä eikä tematiikkaa sen enempää kuin mitä parin minuutin prologi sotilaista katselemassa aerobic-videota johtaa ajattelemaan tulevien kuvien kuluttamista… eräänlaisena sotapornona. Niin kuin sotilaat kuluttavat kasarimaista liikuntapornoa, niin me vuonna 2025 kulutamme kahdenkymmenen vuoden takaista kaupunkisota-attraktiota.
”Warfare” sisältää kaikki sotafilmin kliseet, mutta tihennetysti. Siksi mitään ei ehdi ajatella kliseenä; etenkin kun alkujakson jälkeen elokuva on yhtä pelkkää tulivoiman simulaatiota ja äänimaailma korostaa tuntumaa, että ollaan taistelun keskipisteessä. Elokuvan erityisyys tulee siitä, että koko Irakin sotatilanne vuonna 2006 on rajattu pienen omakotitalon muutamia tunteja kestävään puolustustaisteluun. Ja niin kauan kun kamera pysyttelee talon sisälle jumittuneiden amerikkalaissotilaiden näkökulmassa, sen tunnelmakin on erityisen voimakas – juurikin sillä rajalla, että klaustrofobinen tunne katsomossa oli ajaa itseni teatterista, eikä suinkaan se väistämätön gorepitoinen kuvitus joka on nykyään tutumpaa zombi- kuin sotafilmeistä.
Nuorille katsojille tällaisen elokuvan paras vertailukohta on tietysti se, antaako attraktio-rytistely "paremman" kokemuksen kuin immersiivisin nykypäivän digisotapeli. Luultavasti ei. Ehkä Warfare menestyykin vain sillä lupauksella, että käyttämättä kertaakaan subjektiivista fps-näkökulmaa se välittää yhtä intensiivisen kokemuksen kuin vastaavaa skenaariota käyttävä digipeli tekisi. Mutta lupausten laatua ei kukaan tarkkaile.
Ainoa pehmentävä, tunnesidettä sotilaiden persooniin rakentava komponentti elokuvassa on brittinäyttelijä Will Poulter, joka lapsenkasvoineen herättää aivan erilaista sympatiaa kuin muut näyttelijät univormujen yhdenmukaistamine hahmoineen. Yhtä pehmeäpiirteisiä poikkeuksia macho-sotilaiden stereotyypistä ovat kyllä Michael Gandolfinin, Kit Connorin ja D. Woon-A-Tain esittämät hahmot, mutta ne eivät asetu draamaa tyhjentäväksi – ja siten osaltaan realismia korostavaksi – keskipisteeksi samalla tavoin kuin Poulterin kranaattishokista kärsivä joukkueenjohtaja.
Guardianin arvostelussa (verkossa 20.4.2025) Warfare korotettiin sellaisen lajiklassikon rinnalle kuin Tule ja katso (1985) ja väitettiin sen olevan jopa ”most formally daring”. Nämä ovat valheita, joihin kriitikko on taipuvainen, kun ei tunne sotafilmin lajista edes sen kolmijakoa: fiktiot, dokumentit ja rekonstruktiot. Elokuvan päättävä epilogi tekee kuitenkin selväksi, miten tärkeänä filmintekijät ovat pitäneet sen toteuttamista juuri rekonstruktiona. Näin se vetäytyy ideologisista ja eettisistä kysymyksistä, joita sotafilmien oletetaan esittävän, vaikka ne harvoin vastaavatkaan historiallisen kontekstinsa kysymyksiin.
Sodan rajaaminen pieneen suljettuun yksikköön, panssarivaunun tai sukellusveneen uumeniin tai piiritettyihin raunioihin, on ollut yli vuosisadan sotafilmien suosima draamallinen rajaus välttää historiallinen konteksti. Tästä draamallisesta ehdottomuudesta tätä Alex Garlandin ja erikoisjoukkosotilas (Navy Seals) Ray Mendozan ohjaamaa elokuvaa on kiitelty. Draamallisessa rajauksessa se kieltämättä menee pari kaliiberia pidemmälle kuin yksikään aiempi sotafilmi. Mutta mitään enempää se ei kumminkaan ole kuin teemapuistoajelu Irakin sotanäyttämöllä, eikä siten edes lajissaan kestävä teos, saati lajiklassikoiden veroinen kenenkään muun kuin 2000-luvulla kasvaneen filmkriitikon horisontissa.
Itseäni jopa ärsytti selittelemättömyyden aste sen vuoksi, että alkuteksteissä mainitaan Navy Seals -erikoisjoukkojen avustaneen merijalkaväkeä filmin pohjana olevassa operaatiossa. Varsinaisen toiminnan alkaessa kaltaiseni katsoja on kuitenkin ymmällään, miten _erityisenä_ näiden kymmenkunnan sotilaan shokkitila pitäisi ymmärtää eli haluaako elokuva realismissaan korostaa juuri sitä, miten erikoisjoukotkin käyvät hyödyttömiksi tarkkailuteknologian ehdoilla pyörivällä sotanäyttämöllä? Vai olivatko nämä itse asiassa "tavallisia" sotilaita?
Warfare-elokuvan edellä näytettiin traileri Alex Garlandin seuraavasta eli käsikirjoittamasta zombi-filmistä (28 Years Later). Se näytti lajikriteeteillä yhtä rutiinimaiselta, shokkiarvoillaan pelaavalta tekeleeltä kuin Warfare. Eipä ole briteillä enempää annettavaa genrefilmeille kuin mitä Hollywood antaa mallia.
