Ranskalaisessa, englantilaisella nimellä Suomeenkin tuodussa "Forever Young" -elokuvassa (Les Amandiers, 2022) on sellainen tihentymä nuorten näyttelijöiden autenttisuuden intohimoa ja yhdessä heittäytymisen poltetta, että elokuvaa voi huoletta suositella kelle tahansa, joka pitää näyttelijäkeskeisistä elokuvista. "Forever Young" on idioottimaisen nimensä mukaisesti imelä keitos nuoruuden ja etenkin KASARINUORUUDEN idealisointia, mutta sen kaiken kestää ja puoliväliin saakka sen ryöppyävä energia vie mukanaankin kuin näkisi ensi kertaa eläessä "Hair'in"... [jonka sattumoisin näin oman KASARINI alkajaisiksi, olisiko ollut 1980 tai 1981 kun se Kuopioonkin saakka saapui ja sai kukkapuskat kasvamaan korvista. Pysyvästi.]
Tarinaltaan "Forever Young" on kliseistä koottu, se mitä tyypillisin "Fame"-tyyppinen tarina joka pohjustetaan kirjavalla joukolla teatterikouluun pyrkiviä nuoria ja joista sitten poimitaan muutama keskeisempi hahmo, joiden sydänsuruja ja "kehitystä" seurataan ensimmäiseen isoon esitykseen saakka. Elokuvaa on mainostettu näyttelijä-ohjaaja Valeria Bruni Tedeschin omakohtaisuudella, mutta harras omakohtaisuus voisi olla syy siihenkin, miksi elokuvasta puuttuu sekä juoni että temaattinen ajatus.
Irtonaisia episodeja poimitaan miten sattuu viiden tärkeimmän päähenkilön kommeluksista, seitsemän vähemmän tärkeän jäädessä taustalle hahmoiksi, joiden kamalistakin kohtaloista kerrotaan vain siivuja. Lisäksi puolivälissä elokuvaa fokukseen tulevat teatterikoulun ohjaaja-opettajat, kun nuorten keskinäisistä väleistä ei keksitä enää tarpeeksi uusien tapahtumien aineksia. Kaikki toki bylsivät kaikkien kanssa ja kaikki ovat superlahjakkaita, mutta tällaisista superboheemihahmoista eivät edes ranskalaiset keksi varttia enempää kerrottavaa.
Ohjaaja-opettajan keskushahmo ei ole lainkaan sellainen "Ranskan Turkka" -kuten Hesarin kritiikistä väitettiin, vaan hyvinkin rutiinimainen ja uskottavan oloinen niin taiteellisessa epävarmuudessaan kuin nuoriin (mies)näyttelijöihin suuntautuneissa lemmenpurkauksissaan. Jos elokuvassa olisi kerrottu, että Patrice Chéreau, filmissä nimeltä mainittuna, oli juuri aloittanut (1982) koulun johtajana ja autoritatiivisena ohjaajana, olisi käynyt ehkä käsitettävämmäksi se pöyhkeä epävarmuus, millä hän asennoituu oppilaisiinsa.
Mutta mikään Turkka tämä ydinhahmo ei tosiaankaan ole sen paremmin ohjaajana kuin opettajanakaan. Elokuva on tuotettu K-12-nostalgiaksi, joten siinä ei ole myöskään aihepiiriltä odotettavaa alastomuutta eikä pahemmin edes erotiikkaa. Se, että naispääosan Stella paljastaa povensa jo kolmannen minuutin kohdalla, lienee ranskalaisen taidefilmin pakkoefekti ikärajasta riippumatta...
Enimmän huomion elokuvassa saa tuo Nadia Tereszkiewiczin esittämä Stella, rikkaan suvun katolinen kasvatti. Stella ei ole mikään kapinallinen mutta taiteen maanisuudelle niin omistautunut, että sietää narkkari-poikaystäväänsä. Elokuvan keskeinen henkilöasetelma on siis täysin sama ja samalla tavoin taideopiskelijoiden maailmaan kehystetty kuin Joanna Hoggin erinomaisessa, niin ikään henkilökohtaisessa KASARItunnustuksessa Souvenir (2019). Tyyliltään elokuvat ovat kuitenkin toistensa vastakohtia: Hogg teki elokuvansa sovittaen henkilökohtaisen materiaalin draamaksi, Tedechi on levittänyt materiaalinsa valkokankaalle kuin puhvetin josta kukin voi poimia mistä tykkää.
Näyttelijä Tereszkiewicz on tietysti niin täydellisen hurmaava kolmitasoisessa roolisuorituksessaan kuin tällaisessa elokuvassa täytyykin olla: näyttelijä esittää näyttelijää joka esittää välillä vaihtuvia roolihahmoja, välillä "itseään". Mutta rikollista on se, miten vähälle käytölle elokuvassa jää joukkoenergia, jonka muutamankin hahmon yhteen tuominen saa aikaan parhaissa kohtauksissa... niistä tragikoomisimpana KASARIskenaariona kolme sateen kastelemaa itkuista naista ahtautuneena puhelinkoppiin kuullakseen AIDS-testiensä tulokset! Eikä tämäkään tieto spoilaa mitään elokuvasta, niin täyteen se on ahdettu muitakin mahdollisia katastrofin aineksia... mutta tuosta yhdestä kohtauksesta olisi saanut täydellisen lyhytflmin itsessään...
 |
| Elokuvan alkuperäinen nimi on teatterin mukaisesti "Les Amandiers". |
Yllättäen elokuvan lopetus on jopa parempi ja elokuvakerronnaltaan harkitumpi kuin mikään muu tässä filmissä. "Forver Young" luottaa niin yksipuolisesti ja vahvasti KASARInäköisyyden jäljittelyyn, että kuvan ruskehtavasävyinen rakeisuuskin (joka tuo mieleen "Viimeisen tangon Pariisissa"!) on toteutettu KASARIfilmin ulkonäköä muistuttaen. Tuo KASARInäköisyys ja periodivaatetus on niin täydellisesti toteutettu, että ensimmäiset puoli tuntia olin vakuuttunut, että tässä on 2000-luvun tärkein elokuva meille KASARINSA kukoistaneille – kunnes se nostalgia jää pelkäksi digiharsoksi tarinan, hahmonrakentelun ja elokuvallisen fokuksen huidellessa minne sattuu.
Kaiken lisäksi musiikkiraitana soi sellainen klassinen pianonpimputus jota vain epätoivoisin tuotantokoneisto käyttää todistelemaan että filmin aiheessa ja/tai tarinassa on jotain korkeakulttuurin alueelle kuuluvaa. Vain pari kertaa se oikea KASARIMUSA ryöpsähtää kohtauksiin, mikä on harkitun hyvä ratkaisu, mutta ennemmin olisin kuunnellut näyttelijöiden kiivaan ironisia sanaryöppyjä kuin pakollista nostalgiamusapalaa.
Filmihullulle katsojalle Patrice Chéreaun esitteleminen fiktiohahmona on pieni lisäarvo tämän elokuvan katsomiseen, vaikka mitään 1980-luvun ranskalaista elokuvaelämää ei kuvatakaan, eipä sitä ranskalaista teatterimaailmakaan Des Amandiers -teatterin ulkopuolelta. Amerikkalaista levitystä kosiskellen saa harjoitteluretki New Yorkin Actors Studioon isomman sijan kuin mikään ranskalainen alan instituutti. Niin matalalta korkeakulttuuria voi vedättää. Ja KASARIa kaipaajia.
Oikeasti ranskalaisesta teatterikoulutuksesta kiinnostuneet katsovat ennemmin Pääsykokeet-dokumenttifilmin (Le concours, 2016), joka on syvällisempi, analyyttisempi ja varmaankin myös rehellisempi kuvaus aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti