KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



maanantai 13. kesäkuuta 2022

Jurassic World: Dominion (elokuvahko)

 

Kukaan ei ole tainnut keksiä tarttuvaa lajisynonyymiä attraktiofilmeille, joten Jurassic Park/World -tyyppisistä tuotteista puhutaan edelleen kuin mistä tahansa elokuvaviihteestä. Mutta sitähän ne eivät ole. Attraktiofilmit pyrkivät houkuttamaan yleisönsä lupaamalla jotain visuaalisesti isompaa ja aistillisesti vaikuttavampaa kuin mikään muu viihdeteknologia pystyy tarjoamaan, nykypäivänä pahimpana kilpailijanaan digipelit. Joskus niistä käytetään myös termiä teemapuistoelokuvat, mutta moinen nimitys olisi tautologinen Jurassic-tuotteiden kohdalla, ne kun pyrkivät täyttämään juuri teemallaan sen ammottavan aukon mitä katsomiskokemuksesta jää uupumaan. 


Tyypillisesti attraktiofilmit ovat kesäelokuvia, joiden kohdalla viihdearvo uppoaa sekä mediaan että someen herkemmin kuin muina vuodenaikoina, jolloin taas taidefilmien oletetaan jotenkin levittävän auraansa multiplexin seinien lävitse pienestä katsomosta sinne suuren viihdetuotteen puolelle. Tämän kesän isosti mainostettuihin kesäelokuviin kuuluu Jurassic World: Dominion, jota itsekin menin katsomaan kun Kuopion kokoisessa kaupungissa ei vaihtoehtoa ollut - kunnallinen kino oli juuri sulkeutunut kesätauolle. Itselleni isoa ja hämmästyttävää oli kuitenkin se, miten väkinäinen ja yrittämätön Jurassic World: Dominion oli attraktiofilmiksi. Etenkin kun muistaa, miten ensimmäistä Jurassic-tuotetta (1993) aikoinaan hehkutettiin mediassakin digikauden ihmeiden aamunkoittona. 


Lyhyesti sanottuna: miksi dinosaurukset eivät ole enää pääosassa dinosaurus-elokuvassa?

Ja helppo vastaus: koska niissä ei ole enää mitään attraktion arvoista.


Monesti attraktiofilmien viihdearvoa verrataan vuoristorataan: yleisö täytyy saada todella tuntemaan vatsanpohjassaan pelkoa ja vauhdinhurmaa. No, uusin Jurassic World ei tosiaankaan tunnu vuoristoradalta, vaan enemmänkin raitsikkakyydiltä pitkin ruuhkaista Mannerheimintietä: nykäisy, pysähdys, nykäisy, pysähdys. Vähitellen sitä sitten tajuaa miksi nuo Geriatric Parkista raahatut näyttelijät, Sam Neill ja Laura Dern, näyttävät viihtyvän rooleissaan 30 vuoden takaiset ilmeet jähmettyneinä kasvoilleen. 


Niin, tiedän kyllä että Dern on vasta 55-vuotias ja Neill jo 74-vuotias, mutta valkokankaalla heidän on tarkoitus esittää salarakastuneita vanhuksia ja se on ihan yhtä raskasliikkeisen turhauttavaa katseltavaa kuin cgi-maisemassa laahustava Gigantosaurus. Jos Ikea-lipasto nousisi jaloilleen ja marssisi valkokankaan halki niin sekin olisi jännittävämpi tuotemerkkitapaus.


Elokuvan ainoa oikea attraktiopätkä on kahden reptiilin nokkela kaupunkitakaa-ajo, missä ne jahtaavat ehkä viisi minuuttia sankarin ajamaa moottoripyörää. Mutta heti kun tarinan kahta juonta aletaan solmia ja siirrytään studioon, elokuva hidastuu vanhojen tuttujen kohtausten kierrätykseen ilman yritystäkään keksiä uusia tapoja säikyttää katsojaa. 


Dinosaurus talvisessa maisemassa on toki hieno, muutamaan kohtaukseen tiivistyvä näkymä filmin alkupuolella, vaan eivätpä tämän filmin tekijät kuviinsakaan usko, kun tärkeämpää on naittaa yhteen kahden dinosarjan, Jurassic Parkin ja Jurassic Worldin konseptit hahmoineen. Lopputulos on ihmeellisen ihmeetön. Ihan kuin korttelin kokoisesta valkokankaasta ei enää muistettaisi mihin sitä joskus käytettiin...




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti