KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



lauantai 24. lokakuuta 2020

The Whistlers (elokuva)

Corneliu Porumboiu näkyy olevan kymmenisen vuotta nuorempi kuin Romanian Uuden Aallon muut maineikkaat ohjaajat. Hänen elokuvansa 12:08 East of Bucharest (kv. levityksen nimi) ennätti kuitenkin nousta menestykseksi Cannesissa jo vuosi ennen (eli 2006) kuin Cristian Mungiu voitti Kultaisen Palmun samalla festivaalilla shokeeraavalla aborttifilmillään. Siitä pitäen Mungiu on henkilöinyt Uuden Aallon ja sen hyperrealistisen estetiikan itseensä. Samalla unohdettiin tilaisuus analysoida miksi juuri Romania näytti eurooppalaiselle elokuvalle realismin uudet kriteerit - tai ihmetellä mitä kaikkea romanialaisista filmeistä jäi näkemättä Mungiun sinänsä omaperäisiä tiskirättitarinoita kiitellessä.

Porumboiun elokuvista en ole itsekään nähnyt kuin jonkin lyhärin kulta-ajan tarinoita -devarilta. Hänen uusinta ohjaustaan levitetään Suomessa kv-nimellä The Whistlers (2019). Ehkä F-kino ei olisi ottanut romanialaista nykyfilmiä levitykseen, jollei sitä voisi markkinoida amerikkalaisella nimellä ja mafiamuijalla koristellulla julisteella. 


Elokuva itsehän on vallan muuta kuin mitä odottaa. 

Tai oikeastaan sekä että. Hyvinkin perinteistä neo-noir -juonta noudattaen Porumboiu kertoo korruptoituneesta mutta oikeamielisestä poliisista, joka luovii virallisen ja rikollisen väkivaltakoneiston välissä. Matkasta Kanarian saarille tulee hänen elämänsä käännekohta. Matkan tarkoitus on opetella sikäläistä vihellyskieltä, syistä jotka aukeavat takaumista ja selittävät vähitellen koko Romanian paranoidia yhteiskuntaa, diktatuurin korvannutta kaikkivoipaa epäilyn elämäntapaa.


Elokuvan tyylilaji ja näytteleminen on apeaa alusta loppuun. Ohjaaja ei korosta mitään. Gildaa, naispäähenkilöä lukuunottamatta näyttelijätkin ovat kuin kadulta otettuja, niin romanialaiset kuin espanjalaiset, rikolliset ja poliisit. Viisikymppinen sankaripoliisi on kuin itäeurooppalaisittain väritön ja eloton versio stellanskarsgårdista. Vihellyskielen opettelussa ei ole hänen esittämänään mitään omituista ja siksi se näyttää järjettömän koomiselta. Tai oikeastaan koomisen järkevältä. Jossain kritiikissä näkynyt rinnastus Coenin veljesten ohjauksiin on osuvinta mitä neo-noir-genren puitteissa voi keksiä luonnehdinnaksi, ja samalla latteaa. Coen-veljesten ohjaukset ovat siloiteltuja ja selitteleviä verrattuna tämän elokuvan viheltelijöihin.


Elokuvan juoni tuntuu välillä turhankin mutkikkaalta, vaikka kaikki saa selityksensä. Petosten ja kaksoispetosten kuvioon nähden filmin lopetus tulee häkellyttävän nopeasti, aivan kuin ohjaaja olisi päättänyt tehdä kaikki genren edellyttämät ratkaisut viimeisen vartin aikana. 98 minuutin kertomus ja kertaalleen yllättävä epilogi pitävät kyllä muutenkin tiiviisti tuolissa loppuun asti.


Kertaakaan ilmaisukieli ei hypähdä absurdin puolelle, mikä olisi helpoin ratkaisu filmissä, jossa vakavissaan pohditaan kommunikaation vaarallisuutta sairaassa yhteiskunnassa. Genre-efekteihin turvautuminen gore-kohtauksessa ja Gildan vartaloa keilaavissa pornokohtauksissa pudottavat elokuvan vakavankoomista asennetta myydäkseen tätä filmiä kuin mitä tahansa tuotetta. Efektikohtausten sijoittaminen aivan lopulle ja alulle toimii sulkumerkkeinä, joiden välillä oleva ainutlaatuinen elokuva menettää paljon tenhostaan rakenneratkaisun vuoksi.


No juu, myönnän että Rita Hayworthin veroisen Gildan on näyttäydyttävä spektaakkelimaisen upeana. Mutta tietäen näiden romanialaisten filmien äijäasenteet voi myös todeta, että kyse on genrekliseet & realismiodotukset naittavasta eksploitaatiosta, ja näyttävyyden olisi voinut toteuttaa muissa lainatyyleissä kuin mafiafilmien edistämänä pornotehosteena.

Itse näin sisältöä ja muotoa yhdistävät filmiviitteet ylipäänsäkin kulttuurisukulaisuuden analyysinä italialaiseen mafiafilmien perintöön: Jos oopperan kielen on pakko olla sen draamallisen luonteem vuoksi italiaa, niin mihin sitten sukulaiskieli romania on omiaan? Miten läpensä sairaassa yhteiskunnassa voi ilmaista varsinkaan rakkautta romaniaksi? Miten muutoin kuin oppimalla hengittämään uudelleen kuolettavan kauniin Gildan läheisyydessä, hengittämään viheltäen.

Kaikkiaan filmi jonka katsoisin milloin tahansa uudelleen. Sellainen on erittäin poikkeuksellista ylellisyyttä tänä teatterivuonna.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti