Children of Ruin (romaani)

Children of Ruin (2019) on epäilemättä tämän kesän antoisin ja turhauttavin lukukokemus. Sen jälkeen mikä tahansa romaani tuntuu lattealta, mutta mikä tahansa novelli tarpeelliselta kuin lasillinen metaforaa ikuisen eksposition eräpolulla.

CoR:n ensimmäiset 300 sivua ovat parasta avaruusscifiä mitä olen lukenut vuosiin. Ehkä sitten Robinsonin Auroran (2015)? Kirjoittaja eli Adrian Tschaikovsky selviää sujuvasti jopa hitaan asynkronisia kuvauksia edellyttävästä avaruustaistelusta, ja peräti kolmen erilaisen alien-lajin esittelystä ihmislajin kulttuurisiin pyrkimyksiin, neurologisiin rajoituksiin ja teknisiin saavutuksiin vertaillen. Kuin kierrättäisi Vernor Vingen ja David Brinin avaruusoopperoista parhaat ideat maailmanrakennusta varten - ja loisi niistä sitten jotain aivan omaa, etenkin muukalaislajien upliftauksesta.

Huikein saavutus on se, että yleensä alien-mustekaloja on kuvailtu lähinnä koomisina pahiksina, mutta Tschaikovskylla niiden sivilisaatio on jo itsessään riittävä syy perehtyä tähän kirjaan. Lonkeropornon sijaan luvassa on hienosti perusteltua kollektiivisen lonkeroälyn analyysiä. Hyppy edeltävän romaanin (Children of Time, 2018) hämähäkkien sivilisaatiosta ei ole periaatteessa pitkä ja silti tarkasti lähdeteoksia hyödyntävä, niin spekulaationa kuin luonnontieteen ekstrapolaationa.

Kyseessä on siis aidosti itsenäinen jatko-osa, vaikka paljon enemmänhän tästä nauttii jos voi verrata tämän kirjan upliftaus-skenaariota edellisen kirjan samanlaiseen skenaarioon: ihmiskunta jättää taakseen jotain alempiarvoisena pitämäänsä (hämähäkit/mustekalat), joista sitten nanoviruksen ansiosta kehittyy tuhansien vuosien aikana jotain mikä ohittaa ihmiskunnankin sivilisaation. Se, että Tchaikovsky selviytyy näin ison mittaluokan tapahtumista käyttämällä kerronnassa preesensiä, osoittaa melkoista itsevarmuutta.

Edellisestä romaanista kopioitu rakenneratkaisu limittää vuosituhansien takainen terraformatisointi uuden avaruussukupolven saapumiseen ei kuitenkaan toimi loppuun asti. 300 sivun jälkeen kerronnan vauhti romaanissa hidastuu ja kliseytyy. Kuin poimisi Greg Bearin Veren musiikista helpoimmat palat Hollywood-filmiä varten. Possessiokauhun groteskeilla "viekas mikrobimössö valtaa ruumiisi" -kohtauksilla ei päästä pitkälle edes näin muukalaismikrobien mullistamana aikakautena.

CoR on kokonaisuutena varoittava esimerkki siitä, miten käy kun kirjailija on liiankin taitava maailmanrakennuksessa, eikä sen jälkeen keksi mihin kaiken keksimänsä käyttäisi. Tschaikovskylla on planeettojen kiertoradalla liian paljon aktiiveja toimijoita, neljän aktiivin lajin ja vielä lajien sisäistenkin faktioiden edustajina. Kaikkien liikuttelu kohti yhteen solmittavaa ratkaisua ei toimi alkuunkaan. Juoni lisäksi tiivistyy yhteen "viime tipalla" -ratkaisuun, mikä avaruustarinan mittakaavassa merkitsee aina hirvittävää tunnelman tussahdusta. Kuin tähtialus kompastuisi Douglas Adamsilta perittyyn vitsiin.

Viime vuoden julkaisuistaan brittiläinen Tschaikovsky näkyy olevan ehdokkaana Arthur C. Clarke -palkinnon saajaksi, muttei suinkaan tällä clarkemaisen kirkasjärkisellä avaruusscifillä, kuten olettaisi, vaan apokalyptisella tieteisfantasialla. Syy on ilmeinen. 300 sivua neroutta ei pelasta 300 sivua löpinää.

En ole ainoa joka ihmettelee mr T:n tuotteliaisuutta, etenkin kun teosten laatu on genrekirjoiksi korkea. Toivoa täytyy, että hän käyttäisi lahjakkuuttaan ja ilmeisen syvää genretuntemustaan romaanitaiteeseen eikä amerikkalaismalliseen dollari-per-sivu -tehtailuun.

Ensi syksylle siirretyssä Sweconissa olisi periaatteessa mahdollista kohdata mr T kunniavieraana... jollei eräskin mikrobilaji kauhulonkeroineen possessoi vielä silloinkin Ruotsin yhteiskuntaruumista! Sitä ratkaisua odotellessa on sitten pakko tilata ja lukea myös se Clarke-ehdokas, Cage of Souls.