Teatteri nykydraamana luettuna

Helsinki itsessään on Suomen päänäyttämö. Sen vuoksi Helsingin Kansallisteatteriinkin jaksaa suhtautua ymmärtäväisesti: tottahan ne ovat hukassa, koska eivät ymmärrä millä kansallisen julkisuuden tasolla esittävät ja esiintyvät, selkä maailmaan päin, neljäs seinä sumeana pirtelölasina Suomeen päin.

Mutta missä sitten draama oikeasti TAPAHTUU, jos ei Helsingissä? Sitä lähdin selvittämään SARVin järjestämässä nykydraaman lukupajassa. Oikeastihan tällaiset pajat kuuluisivat jokaisen teatteria rakastavan viikoittaiseen harrastukseen, mutta kukaan ei tunnusta tehtäväkseen järjestää sellaisia.

SARVin Helsingissä järjestämässä päiväpajassa (30.11.2019) oli mukana kymmenkunta kriitikkoa taiteen eri aloilta. Pajaa veti näytelmäkirjailija Paula Salminen ja harjoittelutekstinä oli Pipsa Longan nykydraamaa edustava näytelmä "Helmi".

Keskellä lukupajan vetäjä Paula Salminen

Ensimmäinen puolisko päivää luettiin ääneen tekstiä, minkä lisäksi Salminen pohjusti nykydraaman dramaturgialle olennaisista käsitteistä, kuten koheesio ja toisto. Toinen puolisko päivää käytiin ryhmissä lävitse näytelmän dramaturgisia eli tekstin järjestämiseen perustuvia ratkaisuja. Analyysin välineissä ei ollut mitään radikaalin uutta vaan eipä ollut ryhmiemme analyyseissäkään. Se taas johtui itse näytelmästä, väitän. Omasta mielestäni "Helmi" on sisällöltään laimea ja henkilöhahmoiltaan heikosti edes tyypitelty,  saati draamallisesti jännitteinen, joten hienot rakenneratkaisut jäävät nekin käyttödraamaa fiksuttavaksi kikkailuksi

Lukupajamme eri näkökulmista, yksittäisistä rakenneratkaisuista tuottamat luennat olivat tietysti kiinnostavan erilaisia. Silti tämä erilaisuudenkin kiinnostavuus on kaukana draaman estetiikasta. Tulkitsijoiden persoonien summa ei ole todiste taideteoksen syvyydestä, kuten joskus tunnutaan ajattelevan.

Vaikka siis ohjaukset Longan tekstistä ovat kuulemma vaikuttavia, niin luentojen ERILAISUUS ei anna vielä vihjeitä siitä, mikä on se vaikuttavuuden syy. Yhtä hyvin syy voi olla KÄYTTÖdraaman ammattimaisessa tekstinrakennuksessa kuin tekstin monitasoisuudessa. Jopa todennäköisemmin. Kuten eräs ryhmä totesi, "Helmissä" on aikatasojen vaihtelu 'koteloitu turvallisesti' asemoimalla kertojan näkökulma muistoihin selvästi erilleen. Jep, juurikin niin.

Itse pidin olennaisen konventionaalisena (aristoteelisena) ratkaisuna kliinisen tarkkaa tasapainoa: 17 sivua on varattu tekstissä näytelmän kronologian alkupuoliskolle, sitten kertojaäänen dramatisoinnille täsmälleen puolivälin (klo 13 -episodi) osoitettu kohtaus, ja 17 sivua sen jälkeen loppupuoliskolle. Yhtä tappavan konventionaalista on - minun mielestäni - henkilötyypittely äitiyden varaan. Eräs pajaan osallistuneista naishenkilöistä tunnusti itkeneensä vuolaasti ESITYKSESSÄ tämän äitiysaiheen äärellä, kun taas minä haukottelin varpaita myöten: tämähän on TEKSTINÄ mitä tutuinta hoitopöytäkirjallisuutta, jota on vain outoutettu säerakenteen suomalla sumeudella.

Mitä tämä kokemuksellisten vastaanottojen (esityksestä /luennasta) erilaisuus todistaa nykydraamasta jääköön poliittisesti korrektimpien tulkitsijoiden varaan!

Työpajassa ei siis selvinnyt mikä "uudessa näytelmätaiteessa" on varsinaisesti uutta, etenkin kun loppukeskustelussa todettiin, etteivät nykydraamat saa arvoistaan jatkuvuutta painettuina teksteinä (niitä ei julkaista koska niitä ei ostettaisi), eivätkä myöskään teattereissa kompleksisuutensa mukaista ohjausta. Nykydraama tapahtuu tästä päätellen enimmäkseen pöytälaatikoissa ja odottaa Pete Q -tyyppistä inkarnaatiota.

Itse kukin voi testata nykydraaman lukutaitoaan etsimällä niistä samoja elementtejä (tematisoituja rakenneratkaisuja) kotiläksynä kuin me tänään työpajassa:
- Maisema sellaisena kuin teksti (ei parenteesi) sen esittää
- Ajankäyttö
- Toisto, tilanteet ja tilanteiden sisällä
- Tekstin asettelu epäsuorina tulkintaohjeina
- Henkilöhahmojen rakennus
- Muistaminen ja katseen suunnat

Paja poistui Helsingin kaduille kohti jäätynyttä auringonlaskua.