KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

28.9. HC Macbethin ensi-ilta (Tukkateatteri)
29.9.-2.10. Mökillä vesiä sulkemassa
12.-19.10. Pohjoisessa mökkeilemässä
27.10. Helsingin varjokirjamessuilla

tiistai 20. elokuuta 2019

HC Macbeth (projekti)


Kun Terhi alkoi suunnitella Macbethin ohjaamista, lupasin että olen käytettävissä Birnamin metsäksi. Mutta teatteri on kuin yliopisto tai mikä tahansa instituutio, että jos hengailee tarpeeksi kauan lavasteissa, niin päätyy mihin vain. Kirjaimellisesti pystymetsästä. Edelliseen Terhin projektiin olin lupautunut nukettajaksi ja sitä edeltävään hevoseksi.

Edelleen etsin luonnerooliani. Birnamin metsän sijaan päädyin roolittamaan Skotlannin kuningasta. Mieluusti sitä ajattelisi viimeinkin luonnerooliksi. Jos ei tarvitsisi muuta kuin kannatella kruunua. Mutta Shakespearen silosäkeiden artikuloiminen on sillä rajalla, että muistaako edes sanottavansa sisällön, saati mutkikkaan korean muotokielen. Alkukohtauksessa, Macbethin joukkuueen miekkaillessa kiekkomailoilla, on kaiken lisäksi melkoinen mellakka meneillään, joten silosäkeet pitää esittää huutamalla. Ian McKellen varmaan osaisi tehdä sen vaikka suu täynnä suklaamuroja. Minun on vaikea muistaa edes kelle milloinkin replikoin.

Tätä sitten treenataan, kolme tai neljä ja vähitellen viisikin iltaa viikosta. Kaikki muut "HC Macbethin" näyttelijät ovat Terhin projekteille tyypillisesti energisen tarkkoja. Macbeth ja äitinsä osaavat kymmenen kertaa pidempiä repliikkejä ulkoa kuin mitä itseni pitäisi muistaa muutamassa kohtauksessa. Yritän selittää itselleni tätä muistamisen vaikeutta sillä, että elän aamusta iltaan niin omien sanojeni ja tekstieni parissa. Mutta ei se siitäkään voi johtua, ei liiemmin iästä. Vaikka kuinka ihailee jonkin näytelmän tekstimaailmaa, sen sisään uppoaminen vain vaatii jotain muutakin mielikuvituksen ja eläytymisen aluetta kuin kirjailijalla on.

Opettavaisena projektina tämä on tietysti aivan toista kuin ne edelliset kolme Tukkateatterin projektia, joissa päädyin lavalle. "Macbethissä" jokaiseen repliikkiin sisältyy syvää ajatusta ja komeaa runoutta. Miten sitä sellaista osaa kannatella omalla osuudellaan?

Juurikin kesällä katsoimme "Nothing Like a Dame" -dokumentin, jossa puhuttiin paljon klassikkonäytelmien haasteellisuudesta. Daamit totesivat yksimielisesti, että Shakespearen näytelmät ovat ennen kaikkea runoutta, joten runoutena ne täytyy lausua, kunnioittaa rytmiä ja koristeellisuutta. Kokenut näyttelijä pystyy ne silti esittämään samalla energialla kuin "Hoi, tuokaa vene!".

Itsestäni tuntuu kuin heinäkuussa poistetun poskihampaan kohdalta vuotaisi viimeinenkin äänenpaine matalametaforisille harakoille. Alihengitän silloinkin kun ylihengitän. Siis siltä se tuntuu. Edes ryhtiään ei muista pitää kuninkaallisena kahta askelta pidemmälle. Onneksi tässä HC-versiossa näytelmään on tullut jääkiekon ohella myös paljon huumoria. Sen varassa voi antaa jotain itselleen anteeksi.

Tamperelaisillehan tämän luulisi olevan täydellinen teatterielämys: hiuumoria ja suurta draamaa kiekon ympärillä.

Ja niin jatketaan. Treeni toisensa jälkeen, kohti ensi-iltaa runsaan kuukauden kuluttua. "Macbethin" sisällöistä en ehkä ole oppinut vieläkään mitään uutta, mutta teatterin tekemisestä varmaan taas kosolti enemmän, etenkin kauhupitoisen draaman hillityistä tehokeinoista. Ja kuitenkin se on juuri Shakespearen ihmeellinen kieli, ei niinkään draama, jota haluaisi oppia imitoimaan...



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti