KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy kesällä Oppianilta






tiistai 23. heinäkuuta 2019

Midsommar (elokuva)

White Inferno? Cannibal Kaustinen?
Toisteetaan taas kerran: jos ohjaaja ei usko elokuvansa visuaaliseen voimaan, ei mikään pelasta sitä sen paremmmin tarinana kuin genretuotteena. Näin käy kertaalleen Ari Asterille, kauhugenren uudistajana pidetylle ohjaajalle, joka on tunkenut kaksijapuolituntiseen kauhuelokuvaan "Midsommar" (2019) kaikki mahdolliset kliseet. Uudistavaksi näkökulmaksi tarjotaan sitä, että kauhukohtauksia ei kuvatakaan pimeän ja hämärän rajalla, vaan kirkkaassa auringonpaisteessa, yöpuolen aihelmat kukkaisiksi hörhörituaaleiksi muutettuina.

Elokuvana "Midsommar" on juurikin niin tahattoman koominen ja lähes niin lapsellinen kuin sen asetelma antaa myöten ennakkoluuloille: joukko amerikkalaisia opiskelijoita päätyy ruotsalaiseen kylään, jossa arjalainen herrakansa juhlii valkoisuuttaan palttinaisilla kansanpuvuilla ja psykedeelisillä luomutuotteilla.

Toki ohjaaja-käsikirjoittaja Aster huvittelee antropologiseksi kauhuksi sanotulla alalajilla, etenkin filmin loppurykäisyssä eli käsikirjoituksen loppukääräisyssä, mutta genreaffekteihin hän suhtautuu kamalan totisesti ja mekaanisesti.

Jos "Midsommar" olisi vailla dialogia, pelkkiin antropologisiin "aineksiinsa" keskittyneenä, se OLISI voinut olla genrefilmi, joka sentään jää mieleen sietämättömän kesäisenä erityistapauksena. Ja elokuvan olisi saanut mahdutettua puoleentoista tuntiin. Etenkin amerikkalaiset keskushahmot pohjustava alkujakso on sekä tarinan että draaman kannalta täysin turha: näiden hahmojen välillä on niin vähän kohtaamisia, että mitään perustelua yksi-tyttö-vastaa-poikaporukka -asetelmalle ei tarvittaisi. Samoin yksityiskohdat päähenkilö Danin traumassa, syyt jotka pakottavat hänet tarrautumaan poikaporukan mukaan Amerikasta Ruotsiin, jäävät hyödyntämättä varsinaisessa tarinassa.

Gorea on käytetty "Midsomarissa" hyvin säästeliäästi, siitä kiitos, mutta sekin vähä on täysin tarpeetonta, samoin kuin seksploitaatio-kohtaus, jonka olisi voinut kuvata K12-versionakin tunnelman ja joukkokuvan särkymättä. Mutta kun kerran joukkoseksiä on antropologiselta kauhulta totuttu odottamaan, niin sitä sitten tarjoillaan.

Kaikki kiitokset menevät tämän elokuvan osalta statisteille ja kyläjohtajien pienet roolit tekeville näyttelijöille, jotka pitävät tämän höpsöttelyn käynnissä. Florence Pugh kärsivänä ja kärsimyksestään kasvavana Danina, päähenkilönä, menee puolestaan hukkaan. "Lady Macbethin" (2016) perusteella Pugh osaisi esittää hallitun hysteeristä hahmoa paljon tarkemminkin kuin mitä ohjaaja Aster antaa hänelle tilaa. Hänessä olisi samaa maanläheistä uhkaa ja punaposkista seksikkyyttä kuin nuoressa Theresa Russellissa. Mutta "Midsommarissa" Pughin odotetaan käyttäytyvän kuin 16-vuotias ensitanssiaisissaan.

Affektitietoisen katsojan olisi syytä säästää "Midsommar" katsottavaksi Ruotsissa (etenkin jos sinne pian matkustaa), koska aivan varmasti ruotsalainen yleisö osaa nauraa tälle Unkarissa kuvatulle ruotsalaisuuden demonisoinnille juuri niin makeasti kuin kalkkunaksi luokittuva filmi ansaitsee. Suomessa jähmeän vakavan multiplex-yleisön keskellä "Midsommar" tuntui vieläkin hölmömmältä ja turhemmalta kuin Asterin kiitelty esikoinen "Hereditary" (2018).

Kyllä 33-vuotiaalta ohjaajalta silti sietää odottaa jotain oikeaakin elokuvaa, genren kahleissa tai ei. Muutama niin osuva vitsi "Midsommarissa" on ruotsalaisista, että ne nostavat hetkeksi koko kauhugenren metataiteen asemaan. Tai ehkäpä ne vain osoittavat miten monella tapaa Roy Anderssonin elokuvat ovat sementoineet käsitykset Ruotsista ihmiskunnan omatuntona.



4 kommenttia:

  1. Niin kauan kuin päähenkilön trauma ja eutanasiakultin moraalinen haaste loi jännitettä, odotin jotain valtavan hyvää. Sitten koin, että kaikki hukattiin ja eksyttiin tyhjään estetiikkaan. Kiinnostukseni loppui. Kenenkään kohtalo ei enää koskettanut. Parisuhteen hoitaminenkin näin kovin panoksin tuntui liioittelulta; lähinnä keinotekoiselta visuaalisuuden ja symbolisen perustelulta. Suhde oli jo alunperin niin laimea, pohjustettu niin heikosti, ettei siitä ollut tragedian perustaksi. Ja väitetty komiikka meni tahattoman puolelle kokonaisuuden totisuudesta ja puuduttavuudesta johtuen. Tuntui että mikään ei löytänyt maaliin asti. Sävyt ja intentiot söivat toisiaan. Dramaturgina Aster ei minua tämän elokuvan kohdalla säväytä. Esikoinen vähän paremmin mutta ei paljon.

    VastaaPoista
  2. Asterin tapa käyttää paljon laveita yleiskuvia, josta harvoin poimitaan yksittäisen ihmisen reaktioita, siirsi osaltaan huomion amerikkalaisiin ryhmänä. Vain kauhugenren vaatimusten täytteeksi ryhmä ylipäänsä tarvittiin (+ kihlaparilla täydennettynä) kuka-katoaa-seuraavaksi -suspensea varten. Mutta omituisin ratkaisu oli tosiaan poikafrendi Christianin ohkainen motivointi, ja loppupuolella varsinainen päähenkilö uhkaa unohtua näkökulman siirryttyä. Mutta varmaan Aster julkaisee vielä kolmetuntisen versionsa, jossa nähdään lisää valossa värisevää metsää ja ryömiviä kukkapuskia.

    Noin muuten se idea yksittäisen ihmisen tunteiden kollektiivisesta ketjuttamisesta olisi riittävä kauhufilminkin ytimeksi. No, olin kyllä yleisössä ainoa joka nauroi eutanasiakohtaukselle. Kun se oli niin suora pastissi Anderssonin leffasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, Anderssonin pastissi... Meni multa ohi.

      Poista
    2. Yksi ongelma oli myös se, että ohjaaja toisti liikaa itseään hurmionakukohtauksessa. Niin kuin ois kattonu esikoisen alastonkekkulointia. Ohjaaja manerisoitui jo toisessa elokuvassaan. Siksi alastomuus oli tahattoman koomista.

      Poista