Flunssaviikon kirjoja

Flunssa on kuin jumittava aikakone. Viime viikko meni niin, että jokainen päivä tuntui eiliseltä - ja kun olo ei kohene iltaan mennessä niin huomisen tulemiseen ei usko siihenkään. Vielä (viikko sitten) maanantaina kävin jumpassa normaalisti, mutta en viitsinyt jäädä venyttelemään, ajattelin että tästä lähtien viihdyn siellä paremmin kun ei tarvitse tuhlata puolta tuntia  elämästään venyttelyyn: sama se on maata sohvalla ja venyä. Tiistain iltana kurkku oli sitten yhtäkkiä kipeä, lapsen ja vaimon flunssapöpö oli iskenyt 4 päivää myöhemmässä minuun, kuten monta kertaa aiemminkin. Keskiviikkona pääsin käymään vielä kokouksessa, torstai meni sohvalla raatona, perjantai ja lauantai toipuessa. Vain yksi päivä oli siis varsinaista sairautta, mutta tuntui silti, ettei tästä voi toipua ikinä. Sunnuntai oli kuin joulu, etenkin kun korkattiin vieraiden kanssa uusi eeppinen lautapeli (Clans of Caledonia). Eilen sitten olin jo niin tolpillani, että uskalsin mennä taas jumppaan. Tällä kertaa jäin venyttelemäänkin, suosiolla.

Ainoa rakentava puoli flunssaviikossa on se, että on pakko lukea kertyneitä kirjoja (ja katsoa kertyneitä devareita). Gwyneth Jonesin novellin mittainen, pienoisromaanina markkinoitu Proof of Concept (2015) oli ollut yöpöydällä kuukauden. Se on varmaankin tiivistetyin romaani mitä olen eläessä avannut. Harvaan rivitettyjä sivuja on tuskin sataa, mutta tarina on romaanin mittainen, mahtipontisen yllätyksensä viime sivuille säästelevä. Mutta onko PoC hyvä "kirjana" tai edes kertomuksena, se on ihan toinen juttu; kummajainen nyt ainakin ja sellaisena opettavainen, miten tiiviiksi isonkin tarinan ihmiskunnan viimeisestä suuresta tieteellisestä ponnistuksesta voi laatia. Sivu sivulta kerrotut yllätykset, murhat ja onnettomuudet, vievät vain jotenkin perustan tältä tiiviydeltä, vähän kuin kirja peittäisi juonen "tarkoituksellisella" aukkoisuudella kerronnan "tahattomia" aukkoja.
Niinpä olin lukenut iltaisin Jonesin teosta pari sivua kerrallaan yrittäen saada mieleeni mitä osastoa nämä henkilöt taas edustivatkaan ja millä paranoian tasolla päähenkilön kokemukset pitäisi ottaa tosissaan. Tarinassa on lyhyyteensä nähden meneillään tolkuton määrä erilaisia vedätyksiä: pomot huijaa deprivaatiokollektiiviin osallistuvia tiedemiehiä, jotka huijaa muuta henkilökuntaa, jotka ovat monitorien välittämän todellisuuskuvan varassa, puhumattakaan päähenkilöstä jonka aivoissa jutteleva AI saattaakin olla todellinen henkilö joka ohjailee omaan suuntaansa, ja toinen niistä pomoistakin huijaa eritoten päähenkilöä joka on hänen adoptiotyttärensä. Jne. Eikä tämän kaiken toteaminen tässä edes spoilaa mitään! Tämä ei ole whodunit-mysteeri vaan whybother-sekasotku.

Lisäksi Jones käyttää ammattiryhmistä akronyymejä joista yksi selitetään kerran, muita ei lainkaan, ne pitäisi vain päätellä. Kaiken tämän jälkeen en yhtään ihmettele miten ristiriitaisen, sekä kehuvan että hämmentyneen vastaanoton Jonesin teos on saanut. Eikä ole ihme, etten ole aiempiin Jonesin teoksiin rohjennut edes tarttua, niin outo maine hänellä on älykkökirjailijana. Ja tasan sellaisen etäännyttävän älykön vaikutuksen hän teki kyllä silloinkin kun Jyväskylän Finnconissa (2004) vieraili.

Pari muuta flunssaviikon genrekirjaa olivat sen sijaan yllättävän hienoja löytöjä. Gert Ledig oli mainittu Sebaldin esseessä ainoana rehellisenä saksalaiskirjailijana, ja tältä Ledigin sotaromaani Stalinin urut (1955) tosiaan tuntuikin, sietämättömän realistiselta todistajanlausunnolta: romaani kuvaa tasapuolisesti ja anonyymisti, vaihdellen saksalaisen ja venäläisen näkökulmaa, rintamasodan verisintä vaihetta. Ei mikään "unohdettu klassikko", mutta hämmästyttävä tapauksena, jonka välitön suomennos 1956 ei ole tullut missään vastaan aiemmin.

James Salterin Leikkiä ja ajanvietettä (1967) on puolestaan yksi parhaita eroottisen romanssin kuvauksia mitä löytänyt - ja tässä genressähän tauhkaa on niin paljon, että täytyy löytää verraten luotettavat lähteet osuakseen timanttiin. Kirjan viehätys perustuu siihen, että kirjailijahahmo on sisällä teoksessa ja pitkä alkujakso käytetään ajanjakson Ranskan estetisoimiseen ulkopuolisen näkökulmasta, ja vasta tämän jälkeen hotellista toiseen hyppelehtivä,  kirjailijahahmon EPÄSUORIIN KUVITELMIIN perustuva rakastelujen sarja etenee. Syntyy erikoinen kolmioasetelma, jossa kirjailijan voi nähdä samaistuvan yhtä lailla eroottisen superparin mieheen kuin naiseenkin. Homoerotiikka sikseen, vaikka se on taas se tyypillisen ambivalentti osa kolmiodraamaa, mutta jotenkin romaanin rakenneratkaisu toi mieleen sotakirjallisuuden: esitellään taistelukenttä, sitten yksittäiset painiottelut amerikkalaisen ja ranskalaisen välillä, sitten lopputulos ratkaisematon + yksi ruumis surtavaksi. No, Salterilta on näköjään suomennettu myös Kiitävät vuodet (1975), mutta kun se haukuttiin eräässäkin arvostelussa sietämättömän korkeahenkiseksi Fitzgerald-pastissiksi, niin uskon sen täydestä juuri tämän kirjailijan kohdalla.

Salterin jälkeen yritin lukea Updiken romaania Parit (1968), sentään samalta aikakaudelta, mutta eihän siitä mitään tullut. On romaaneja, joiden tyyli häikäisee sivu sivulta, mutta joita ei silti jaksa lukea, koska kirjailija ei tunnu välittävän mihin sitä lahjakkuuttaan käyttelee, kaikki materiaali on samanarvoista. Aivan kuin katselisi Peyton Place -sarjaa jonkun ranskalaisen postmodernina tulkintana. Yhtä kuollutta satiirina, yhtä elähtänyttä asenteiltaan, välispiikkeinä nokkelia vertauskuvia amerikkalaisten väsähtäneestä seksistä.

Nyt sitten pitäisi kohottautua työtekstien pariin. Voi avata minkä tahansa tiedoston koneelta ja sehän käy heti työstä, kun kerran ei ole apurahaa mihinkään. Mutta se, että en enää makaa sohvalla vaan istun sillä, on jo markkeri työASENTEESTA. Ja sehän tässä Sipilä-Suomessa on mikä merkitsee. Bruttotulot syys-joulukuulta tulevat olemaan näillä näkymin maksimissaan 2000 euroa, mistä edellisen vuoden jälkiverot maksettua jää 400 / kk. Ja jos siitä vähentää yhtiövastikkeet, nettikulut ja muut laskut, niin... parasta olisi romahtaa räkäpään kunniakkaasti kaatamana.