KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
26.-28.5. Swecon Uppsalassa
2.-16.6. Mökillä Savossa
13.7. S&M:n häät Helsingissä
24.-29.7. Spefi-kurssi Ahlmanin opistolla
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Tunnustaa väriä, luottaa toimijaan

Näissä parlamenttivaaleissa tunnustan, tietysti, punaista väriä eli Vasemmistoliittoa kuten ennenkin.
Näissä vaaleissa olen Torkkolan Sinikan tukiryhmässä, tietysti, samalla tavoin kuin kunnallisvaaleissa. Jos tietää, että joku ehdokas on erityisen toimelias ja luotettava, ja tietää sen henkilökohtaisesti ihmisen tuntemalla, niin en ymmärrä miten kellekään muullekaan ehdokkaan löytäminen olisi vaikeaa.

Miksi sitten jotkut sanovat, etteivät löydä vaaleissa sopivaa ehdokasta? Eivätkö he muka tunne ketään ehdokkaista sellaisena toimijana, että luottaisivat tähän yhtä paljon kuin itseensä? Vai pitäisikö ehdokkaan olla sellainen, johon voi luottaa ENEMMÄN kuin itseensä? Siinäkö kynnys piilee?

Eikö ongelma ole itse asiassa juuri näissä äänestäjissä itsessään eikä ehdokkaissa: jos ei ole puolueväriä jota itse tunnustaisi, niin ei ole myöskään luottamusta jota antaa yksittäiselle puolue-ehdokkaalle. Eikä lopulta muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa puoluetta yhtä usein kuin pakopaikkaa. Luovuttaa ihmisarvostaan kamppailu nopeammin kuin porvarit siihen pakottavat ja säilyttää siten oman arvon tunne?

Äänestäjiä palvellaan nykyään samalla tavoin kuin kuluttajia eli niitä mairitellaan kauppakeskusten edessä kuin pieniä lapsia karamelleilla ja hymynaamalapuilla. Ei sellaiseen pitäisi yhdenkään demokratian alentua. Äänestäjiä olisi ruoskittava terveillä uhkakuvilla, peloteltava asiapitoisesti ääripuolueiden mahdollisella suosiolla, mutta siihen ei ryhdytä koska SELLAINEN toiminta näyttäisi populistiselta eikä, mukamas, sinivalkoisten flaijereikarkkien jakaminen.

Ei tämän kevään vaaleissa ole muuta kiinnostavaa kuin sen hiljaisuuden ydin, mikä pakottaa perinteiset puolueet tönimään parlamentissa toisiaan, mutta pitämään kasvoarvonsa kaukana kansasta. Ja sen hiljaisuuden ydin on tietysti eurooppalaisen rasismin hyöky, josta voitaisiin Suomessakin   aina uudestaan muistuttaa - menemättä sellaisiin numerokiistoihin, joita kotimaiset mustapaidat mieluusti käyvät, koska niiltä ei edes odoteta mitään järkeviä argumentteja.

Asiallinen keskustelu perussovinistien kaltaisen ääripuolueen kanssa on yhtä mahdotonta kuin puhua demokratiasta jonkin Nalle Wahlroosin kaltaisen ylimysolennon kanssa, mutta niiden ihmiskuvan naurettavuuteen ja iljettävyyteen sentään voisi tarttua helposti. Tuoda se päivittäin esille. Tähän mennessä sitä ei ole uskallettu tehdä, koska tähänkään mennessä ihmisoikeusasiat eivät Suomessa ole olleet vaalien puheenaiheena. Ja kun tähänkään mennessä ei ole uskallettu toimia moraalisen vastuunsa tunnustavan sivilisaation tavoin ja esimerkiksi ottaa pakolaisia samassa mitassa kuin muut Pohjoismaat, niin asiaa ei uskalleta ottaa puheeksi IHMISOIKEUTENA, jottei heräisi kysymystä siitä, miksi eduskunnassa istuvat puolueet ovat toimineet vajaateholla demokratian nimissä.

Viimeiseksi toivoksi jää, aina ja edelleen, aivan uusien vaihtoehtoliikkeiden nousu puoluekentälle. Ihmehän se on, ettei Suomessa ole noussut edes samanlaista feminististä puoluetta kuin Ruotsissa, kun kerran sen olisi niin helppo saada näkyvyyttä jo sillä että ottaisivat etuoikeutensa nauraa julkisesti Timo Soiron perussovinisteille ja muille hommaseksuaaleille.

Mutta ehkä maa on liian pieni, julkisuus väärällä tavoin jakautunut poliittisen/epäpoliittisen välillä. Muuta mahdollisuutta Suomen pelastamiseksi ei ole kuin fuusioida se Ruotsiin...






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti