KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Vihadraama on Suomessa viinafarssi

En ollut koskaan aiemmin käynyt Helsingin kaupunginteatterissa, vaikka teatteria olen harrastanut yli kolmekymmentä vuotta ja sentään asunutkin Helsingissä. Ohjelmisto tuossa paraatipaikalla sijaitsevassa teatterissa on kuitenkin aina ollut samaa viihdepullaa kuin mihin Tampereen Työväenteatteri on erikoistunut 2000-luvulla, ja samoista syistä: oikeaa draamaa ei uskalleta tehdä koska tärkeintä on saada viihdemössöllä katsomot täyteen.

Viime perjantaina (4.4.) ei kuitenkaan ollut Helsingissä mitään muutakaan HELPPOA tapaa viettää iltaansa, joten tein äkkipäätöksen Tennispalatsin teinihelvetissä mennä ennemmin teatteriin Lillaniin, joka sitten osoittautui olevan nykyisin osa Helsingin kaupungin suomenkielistä viihdekoneistoa. Näytelmän perusteella sen valinnan kuitenkin tein, koska olin nähnyt elokuvaversion Yasmina Rezan "Carnagesta" (alk. Le Dieu du Carnage) ja pitänyt siitä juuri perusdraamana, jossa rakenne, rytmi ja hahmot ovat niin yksinkertaistettuja kuin teeman tehokas käsittely edellyttää. Toki siinä on myös kaikki peruskomedian ainekset, ei se muutoin olisi ollut yksi Broadwayn suosituimpia draamoja, jossa elokuvatähdetkin menestyivät (eräässä kokoonpanossa Jeff Daniels, Hope Davis, James Gandolfini ja Marcia Gay Harden).

Suomalainen tulkinta "Carnegesta" olikin sitten jotain muuta. Ei voi sanoa AIVAN MUUTA sillä alkuperäinen teksti tarjoaa ilmeiset komedia-ainekset, jotka sopivat suomalaistenkin viihdetarpeeseen: kaksi pariskuntaa alkaa ryypätä ja purkaa aggressioitaan, minkä yhteydessä oksennus lentää lavalla niin reippaasti ettei sellaista ole aiemmin nähty. Ja yleisö saa nauraakseen, kun porvariskotien kulissit repeävät ja ihmiset pyllistelevät hassusti eivätkä osaa käyttää korkokenkiä ja sammaltavat yrittäessään puhua asiaa ja äitikin soittaa juuri kun "vieraat viihtyvät vielä". Jne. Kaiken bonuksena kännykkäfiksaation ylistys & upotus.

Näinkö helppoa ja halpaa se oli myös Polanskin ohjaamassa elokuvassa? Eipä suinkaan. Tämä on sitä ääripäätä, mitä suomalaiselle yleisölle tarjoillaan. Näytelmän on ohjannut Tiina Lymi, joten motivaatio nimekkäiden ammattinäyttelijöiden käyttämiseen tällaisessa viinafarssissa lähtenee yhtä paljon helpon tuotannon mielihyvästä kuin halveksunnasta laitosteattereiden yleisöä kohtaan: annetaan niille JUURI SITÄ mitä ne haluavatkin.

Onko tällaisessa sovelluksessa mitään aidosti kiinnostavaa? Rakenteelliset painotukset tulevat esille jopa farssista. Suomalaiseen sovellukseen on tarvittu enemmän sukupuolten välisiä ristiriitoja kuin luokkajännitteitä, joilla esimerkiksi Polanskin elokuva pelaa hyvinkin näppärästi. Lapset porvarisperheen julkisivuna jäävät suomalaisilla sivuasiaksi ja pariskuntien sisäinen liittoutuminen toisiaan vastaan on painotetumpaa, koska sukupuolet ovat lähtökohtaisesti toistensa vihollisia suomalaisessa kulttuuri-ilmastossa. Näin suomalainen versio alkaa muistuttaa enemmän Edward Albeen "Kuka pelkää Virginia Woolfia", joka sekin pyöri samassa teatterissa pari vuotta sitten.

Tätä perustarinaa vihansa tähden toisiaan täydentävistä aviopareista suomalaiset siis rakastavat, muttei suinkaan sukupolvia sitovana tragediana vaan farssina, jota pitää kasassa valtiollisen instituution asema.

Ja muutakin voin kuvitella nyt oppineeni. Vaikka kokeneet ammattinäyttelijät joutuvat esittämään suomalaisen perheen arkkifarssia, heillä on tilaisuus sentään osoittaa ammattiylpeyttä: näin suoriutuvat Carl-Kristian Rundman ja Jonna Järnefelt, jotka tekevät hahmoistaan terävämpiä ja ladatumpia. Sitä vastoin Minna Haapkylä ja Pekka Strang näyttelevät kuin olisivat missä tahansa kesäteatterin näyttämöllä, missä naisen ylilyönnit ja miehen jähmeys palkitaan humoristisina täsmäsuorituksina. Vaikka Haapkylä on ollut elokuvien puolella kuluneen ylikäytetty naisnäyttelijä, voi vain toivoa että hän olisi niissä vieläkin enemmän jottei hänen tarvitsisi hölmöillä tällaisissa laitosteatterin pissisrouvarooleissa.

Visusti viisastuneena poistuu ihminen teatterista ja ajattelee: Kiinnostavampaahan tämä näytelmä olisi ollut nähdä silloin kun se pyöri vielä Lillanissa ruotsiksi, olisiko siinä ollut silloin enemmän tulkinnallista välimatkaa suomalaiseen arkkikertomukseen. Mutta nyt "Carnage" toimii ajattelevalle katsojalle vain rokotteena: ei enää koskaan Helsingin kaupunginteatteria, kiitos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti