Puutarhajuhlat (elokuva)

Agnès Jaoui bilettää ohjauksensa pääosassa.

Muutos ranskalaisten komedioiden genretietoisuudessa ja lajityypin moninaistumisessa on varsin tuore, 2010-luvun ilmiö. Vähitellen rom-comista on tullut niin vahva lajityyppi myös Ranskassa, että siihen voidaan yhdistää amerikkalaisen esikuvan mukaisesti perhe-elämän kepeää kritiikkiä. Perherauhan särkymisestä lähtevä rom-com sekoittaa tuttuja valtasuhteita ja käsittelee rinnastuksin perheen perustamisen motiiveja: miten omaehtoisista syistä ihmiset valitsevat puolisonsa ja miten itsekkäistä syistä he hankkivat lapsia. "Perheen pysyvä epäjärjestys" on aihe, jota ovat käsitelleet jopa draamaa painottavat laatuohjaajat, kuten François Ozon, Cédric Klapisch ja Dominich Moll. 

Draamakomediana markkinoitu, Agnès Jaouin ohjaama "Puutarhajuhat" (2018) on rom-comia turvallisimmillaan: tyypittelyille perustuvaa kritiikkiä parisuhteiden odotuksia, uusrikkaita ja perherooleja kohtaan. Elokuvassa ei ole kerrassaan mitään uutta ja omaperäistä, mutta näyttelijät ovat kaikki freesejä kasvoja ja kaikki tekevät karikatyyrinsä liioittelematta. Edes kaksituntisena elokuva ei tunnu liian pitkältä, sillä juhlissa tapahtuvat kohtaamiset on leikattu erittäin lyhyiksi eikä niiden vitsikkyyttä kärjistetä liiaksi. Kun sitten juhlat ovat päätöksessä, ei syntyneitä uusia suhteita jäädä käsittelemänä yhtään sen pidemmälle.

Satuin katsomaan saman päivän aamuna Claude Sautet'n myöhäisohjauksen "Nelly ja herra Arnaud" (1995) ja kaikessa elottomuudessaan ja kuivakkuudessaankin se oli kiinnostavampi romanssina kuin "Puutarhajuhlat". Sitä tiettyä vähäeleisyyden eleganssia kai ranskalaisesta romanssista edelleen hakee, olipa miten komedialla kevennettyä tahansa. 

"Puutarhajuhlat" on kaikkiaan niin tyypillinen kahden tähden draamakomedia, että vastaavan löytäisi helposti mistä tahansa eurooppalaisesta maasta. Ranskalaisuuden lisäarvo juhlille ei tule tällä kertaa henkevistä keskusteluista, ei edes ruokapöydän kattauksesta tai vähäpukeisista nymfeteistä, sillä juhlaväen päähenkilöt ovat myöhäisessä keski-iässä kolmatta kierrostaan odottavia naisia ja miehiä. Satiiriset piikit "Puutarhajuhlissa" ovat saaneet jostain syystä kritiikiltä eniten huomiota, mutta ne ovat kyllä kepeää ainesta nekin. Elokuvan prologissa nähtävä isäntä aseen kanssa luo ainoan jännitteen tuleville tapahtumille, muttei siitäkään mitään uskalla kehitellä.

Saman ohjaajan nuoruuskuvaus "Huomaa minut" (2004) huomattiin aikoinaan ainutkertaisen tarkkasilmäisenä luonnekuvauksena. Pidin siitä itsekin. "Puutarhajuhlat" on sen rehtiin melankolisuuteen verrattuna silkkaa siideriä. Ilmeisesti nykypäivän ranskalaiseen naiselokuvaan riittää se, että ohjaaja pääsee bilettämään oman filminsä pääosassa. Tämäkö sitten on sen toisen Agnèksen jättämä perintö ranskalaiselle elokuvataiteelle?

Talven pimeimpään aikaan "Puutarhajuhlat" varmaan toimii devarilta hyvässä viiniseurassa, mutta teatterilevityksessä se on vähintäänkin turha mihin aikaan tai missä seurassa tahansa.