Shardlake-sarja (historialliset romaanit)

 

Kuinkahan moni suomalainen historianörtti on hurahtanut Tudoreihin, sen sijaan, että tietäisi edes ylimalkaan Vaasojen kuninkaallisen sukupuun? Ainakin minä. Luettuani Rory Clementsin John Shakespeare -dekkarisarjan (8 osaa) oli pakko löytää jotain yhtä helppoa ja tuudorikasta, joten kirjoista tehtyjen arvostelujen perusteella päädyin vaivattomasti C.J. Sansomin Matthew Shardlake -sarjaan (7 osaa). Clementsin kirjat ilmestyivät 2009–2015 ja Sansomin kirjat 2003–2018, joten mahdollisesti molemmat herrat ovat vaikuttaneet toisiinsa. Päähenkilöiden nimetkin ovat hämmästyttävän samankaltaiset. Toki molemmat ovat keksittyjä hahmoja.

Sansom kuoli vuosi sitten, joten hänen sarjaansa ei ainakaan ole tulossa lisää, vaikka sellaista oli kirjailija kuulemma aikonut; tuskin lisää tulee Clementsiltäkään, joka näkyy menestyneen vielä paremmin maailmansotatrillereiden parissa. Wikipedian mukaan Shakespeare-sarjasta olisi edelleen tekeillä tv-sarja. Shardlake-sarjasta on tehty yksi kausi DisneyPlussalle.

C.J. Sansom kirjoittaa tavattoman simppeliä perusproosaa, mutta poimii Henrik VIII:n aikakaudesta sellaisia faktoja tarinoiksi, joissa näkyvät erityisesti uskonnollisten kiistojen aiheuttamat sosiologiset ja psykologiset myllerrykset. Lisäksi hän käyttää kirja kirjalta enemmän aikakauden juridiikkaan liittyviä ongelmia dekkarijuonen pohjaksi. Myös Clementsin kirjoittamat Shakespeare-kirjat olivat simppeliä kieleltään, mutta juonivetoisempia Sansomin keskittyessä paljon enemmän henkilöihin, joita sitten piisaakin vähänpä enemmän kuin jaksaisi oikein sulattaa sivuhahmoina. Toimintakohtaukset ovat Sansomin lakimies-nimihenkilön ympärillä väkinäisiä, kun taas John Shakespeare on nimenomaisesti seikkailija ja naistenmies.

 

 

Shardlake-sarjan kirjoista olen lukenut nyt viisi teosta ja niiden taso vaihtelee melkoisesti. Ensimmäinen kirja oli verraten tylsä keskittyessään luostarin sisäpuolelle ja syyllinen oli helppo arvata. Toinen kirja, Musta tuli, keskittyi Lontooseen, mutta juonen mittakaava oli lähes spefimäinen tutkittaessa kreikkalaisen tulen salaisuuksia. Varsinainen murhamysteeri ei kuitenkaan ollut kummempi kuin ekassa kirjassa, ja suomennos oli molemmissa teoksissa silmiinpistävän laiska.

Kolmannessa kirjassa, Itsevaltiaassa, romaanin mittakaava oli kasvanut jo 700 sivuun ja nyt matkailtiin Yorkissa saakka, kohdattiin kuninkaallisia sosiaalisen mutkikkaassa, taitavan spektaakkelimaisessa kohtauksessa. Ja ennen kaikkea suomentaja oli nyt silmiinpistävän taitava aikakauden sanaston käyttäjänä, Ilkka Rekiaro. Tähän mennessä Itsevaltias on paras viidestä kirjasta. 

Seuraava teos, Ilmestys, pyöri ilmestyskirjan seitsemän enteen varassa, mikä tuo kirjaan mysteeridekkareille ominaisen rakenteen ja enteiden toteuttamisessa murhiksi riittää juuri mukavasti oivallusta. Parasta oli jälleen kuninkaallinen taustatarina, tällä erää Henrikin ja Catharine Parr'in suhde mukanaan eräs kuuluisa (historiallinen) kilpakosija.

Viides kirja, Amuletti, sisältää jälleen saman kaksijakoisen juonikuvion kuin kirjoissa 2-4 eli Shardlake tutkii sekä pientä juristille tullutta ongelmaa (tällä kertaa hyvinkin henk koht syistä) että isoa valtakunnallista ongelmaa, jonka antaa kuninkaan eräänlainen tiedusteluvastaava; kahdessa ekassa kirjassa Thomas Cromwell, sitten arkkipiispa Thomas Cranmer. Sama asetelma jalosta sankarista, joka yhden aatelisen suojeluksessa toimii salaa valtakunnan parhaaksi, oli ratkaisevaa myös John Shakespeare -sarjassa. Kovin brittiläistä?

Sarjassa on myös sen verran yhtenäistävää ihmissuhdekuviota, että Shardlaken asema kasvaa vähitellen ja hänen palvelijansa tuottavat hänelle ongelmia perheen sijaan. Shardlaken kyttyräselkäisyys aiheuttaa hänelle toistuvasti tilanteita, joissa ylhäiset ja alhaiset pilkkaavat häntä, mutta tätä häpeän aihetta kirjoissa käytetään teos teokselta yhä vähemmän verrattuna siihen, miten juristien ja aatelisten piirissä Shardlakelle kertyy pysyviä vihamiehiä.

 

Shardlake-sarjan suomennokset

• Luostarin varjot, 2011, suom. Katariina Kaila
  (Dissolution, 2003)
• Musta tuli, 2012, suom. Katariina Kaila
  (Dark fire, 2004)
• Itsevaltias, 2015, suom. Ilkka Rekiaro
  (Soverign, 2006)
• Ilmestys, 2016, suom. Ilkka Rekiaro
  (Revelation, 2008)
• Amuletti, 2017, suom. Ilkka Rekiaro
  (Heartstone, 2010)
• Kerettiläinen, 2018, suom. Ilkka Rekiaro
  (Lamentation, 2014)
• Kapinalliset, 2019, suom. Ilkka Rekiaro
  (Tombland, 2018)

 

Päivitän mielipiteet sarjan lopuista kirjoista jahka nekin on saanut luetuksi... oheislukemistoksi suosittelen samaa kuin kirjailija itse, David Starkeyn teosta Six Wives (2001). 

 

Aurinkolomalla Lapissa (turismi)

 

26.7. La. Nyt jo kahdeksatta kertaa tänne Jerisjärvelle, tälläkin kertaa Kolarin kautta. Yöjunan vaunussa oli tuuletus rikki, joten hyteissä oli kuumaa ja hapetonta. Nukutti kyllä, muttei voinut tietää, johtuiko se hitaasta pyörtymisestä vai unisuudesta. Vasta Oulun jälkeen tuuletus alkoi tuntua hytissä.

Jerisjärvellä mökkikylä seisoo jälleen niin tyhjillään, että voi vain siteerata edellisiä reissuja: joillakin suomalaisilla on varaa ostella kalliita tunturimökkejä ja jättää ne käyttämättä. Itse pääsemme käsiksi tällaiseen luksukseen kirjailijaliiton jäsenyydellä. Olemme periaatteessa köyhimmästä päästä siinäkin joukossa, koska muut kulkevat tänne omilla autoillaan, me julkisilla. Kiitos jälleen, Rundgren ja Eskelinen.

 
27.7. Su.  Tämä on kolmas kerta kun olen täällä kesäaikaan, eikä hyttysistä ole taaskaan kiusaksi. Pihalla voi istua uikkareissa tuntikausia. Paarmoja on kyllä, mutta ei mäkäräisiä. Paikallinen yrittäjä kertoi, että mäkäräisiä on tyypillisesti kolmisen viikkoa juhannuksen jälkeen ja ne katoavat heinäkuun puolivälissä.

Tänä aamuna, kun avasin keittiön verhot, tuijotti viereisen mökin pihalta iso vaalea poro. Hän makoilee mieluusti varjossa hiekalla, ei välitä ihmisistä, jos ne ovat paikallaan, mutta tepastelee harmistuneena karkuun jos häntä yrittää kuvata. Hän saattaa olla sama Ahmatti, josta raportoitiin viime vuonna mökkipäiväkirjassa. Otuksella on valtava sarvikruunu, mutta käyttäytyy ylpeän norkoilevasti kuin tyhjää kylää omanaan pitävä koira. Annoin hänelle nimeksi "Petteri", koska hänellä on punertava kuononpää muutoin valkoiselta kallonaamiolta näyttävissä kasvoissa.

Tänään lähdimme vakituiselle haasteelle eli kiipeämään Keimiölle. Helle alkoi tuntua vasta rinteissä, jotka nousevat välillä jyrkästi niin metsätaipaleella kuin puuttomalla osuudella. Onneksemme Keimiön alarinteessä on nykyään kahvila! Emäntäneiti kertoi, että ovat toimineet jo kaksi vuotta ja vähitellen laajentavat aukioloa sesongeilla, ilmeisesti synergianaan paikalliset rippikoulut. Sattumalta meillä oli seteli mukana ja saimme nousuun avuksi jäätelöt, paluumatkalla sämpylät. Ylhäällä huipulla oli varmaankin kymmenen astetta lämpimämpää kuin edellisellä reissulla.

 

 
28.7. Ma. Ukkospäivä. Isot rintamat kulkevat ylitse iltapäivällä ja illalla, jyrisee ja kohisee, muttei salamoi kummemmin. Sähköt katkeilevat kolmesti, pari minuuttia kerrallaan.

Bussivuorojen vähentyessä ei täältä enää pääse Muonioon päiväreissulle täydentämään ruokia. Viime vuonna hoksasimme K-kaupan tarjoavan ruokien kuljetusta tänne saakka. Viime vuodesta kuljetusmaksu on noussut vitosella eli 25 euroon, mutta säästö on silti melkoinen verrattuna siihen, että pitäisi ajella bussilla Muonioon ja sieltä taksilla ruokakassien kanssa. 

Vain olutta ei voi etätilaukseen lisätä. Saahan nähdä, josko ehdimme sellaista aikaa täällä Jeriksellä joskus nähdä. Muuten Lappi tuntuu elävän nopeaa nousukautta... mikä ei meidän käyttämissämme palveluissa näy muutoin kuin Kolari-Muonion bussiyhteydellä. Muoniossa ei ole enää/vielä yhtäkään kunnollista ruokapaikkaa, mutta pesula sinne on tullut takaisin, joten Liitto voisi ehkä tarjota taas paikalliset petivaatteet, sen sijaan, että joudumme omiamme raahaamaan tänne saakka.

 
29.7. Ti.  Me pirkanmaalaiset kirjailijat olemme olleet täällä Lapin mökissä hyvin  edustettuina, kun lueksii mökin päiväkirjaa. Kamala uutinen kuitenkin tavoitti tänään Tampereelta: Panu Tuomi on kuollut... Viimeinen Oikea Runoilija, kaikilla tavoilla. Hänen runoissaan on sitä aitoa ajattomuutta, jonka vuoksi on mahdoton kuvitella että sellainen kirjailija hiipuisi, saati katoaisi. Panu oli Risto Ahdin ohella ainoa kirjailija, josta moista määritelmää käyttäisin: aidosti ainutkertainen.

Tänään kävelimme Tunturiporon kahvilalle. Se on ollut lopullisesti suljetun oloinen joillakin reissuilla, mutta pari vuotta sitten se sai uudet omistajat ja paikka tuntuu nyt pysäyttävän jopa enemmän turisteja (autoineen) kuin aiemmin. Enää paikassa ei ole tarjolla kuivamuonaa (..ja olutta), mutta poropohjainen menu on entisellään. Perjantaisin olisi tarjolla poropitsaa.

Kaikkialla hinnoissa on tietysti Lapin lisää, vaan ei ihan samassa mittakaavassa kuin lähimmällä turistihelvetillä, hotelli Jeriksellä, jonka fillarivuokra olisi 80e ja saunavuorot 20e. Edes hotellin eli Arctic Saunaworldin uimarantaa ei saa käyttää maksamatta ensin saunavuoroa. Muut Jerisjärven rannat ovat pysäyttävää kivikkoa, joten hiekkamonopolikin kannattaa. Lauantaina kävimme juomassa pitkät kylmät Saunaworldin terassilla. Turistit laahustivat lasikopeiksi sisustetuissa rakennelmissa kuin kalpeat apinat jossain Big Brother -laboratoriossa.

Hotellin vierestä on eilisestä lähtien kaadettu valtavat kaistaleet metsää, kaivinkoneet möyryävät hävityksen jäljillä valmistellen ties mitä uusia lappilaisia worldeja. Suurin osa niin hotellista kuin kaikista Jeriksen alueen mökeistä seisoo tyhjillään, niin kesällä kuin syksyllä, mutta grynderit jylläävät täällä omilla ehdoillaan ihan kuten Tampereella.

30.7. Ke. Taas tiheitä sateita, jotka eivät  kumminkaan riitä viilentämään ilmaa kuin aamuksi. Ihan pahin paahde on Lapista sentään väistynyt. Illaksi sää kuumenee vain hellelukemiin.

Tänään vain kaksi lyhyttä kävelyä. Metsäkierroksella olimme auringon laskiessa ja nyt niitä hyttysiä alkoi ilmaantua, iskivät niskaan. Ei silti lähellekään sellaista määrää mitä Lapista olettaisi. Kuukkeleita on näkynyt satunnaisesti, vaan eivät ne tuttavuutta tee kuten ensimmäisellä syysreissullamme täällä. Pihassa hyörii leppälintuja, ja välillä Petteri laahustaa mökin vierustaa niin että sen sarvet miltei pyyhkäisevät keittiön ikkunoita. Eräelämän aave.

Tämä on ensimmäinen Lapin reissu jolle otin mukaan läppärin. Enimmäkseen olen käyttänyt sitä leffojen katsomiseen. Otin mukaan pienen pinon devareita; mökin oma soitin ei enää toiminut. Kanavatuotantojen tauhka tuntuisi täällä tunkeilevalta – niin kuin tuntuu sekin, että Saunaworldissa esiintyy tänään räppäri, jonka sähköinen möly kaikaa kauaksi yli vesien ja metsien.

Saara istuu läppärillään ahkerasti, itse rakastan tätä residenssiä ainutkertaisen hiljaisuuden vuoksi. Metsärauhaa jota saa nauttia mökin sohvalta. Ensimmäisillä syysreissuilla täällä ei sitä osannut verrata kuin joulurauhaan. 

Tasan vuosi sitten, kun olin täällä yksin, syntyi tabletilla rimps-rämps vaivattomasti fantasiarunoja. Mitään en ole niille tehnyt sen jälkeen. Jotta läppäri nyt tuntuisi painonsa arvoiselta tänne sen tuotua, naputtelen hieman Portti-novellia ensi vuoden spefi-kisaan, jota ei välttämättä enää edes tule. Tuntuisi liian VAKAVALTA ja TAVOITTEELLISELTA naputella novellia tämän vuoden kilpailuun. 37 vuotta tulee täyteen, että näillä kisanovelleilla kesääni taakoitan.

Matkalukemiseksi otin Sansomin dekkarisarjan neljännen osan, tuhdin Ilmestyksen, joka loppui nopeasti sekin eikä ollut niinkään hyvä kuin edellinen osa. Enää on jäljellä Arkady Martinen avaruusooppera, jonka ensimmäistä osaa luen väkisin; tämä on jo toinen yritys kirjan kanssa. Tarina etenee järjettömän hitaasti ja on täynnä pinnallisen trendikästä identiteettilöpinää, mutta se on ainoaa tämän mittaluokan scifiä, jossa on edes yritystä isoon maailmanrakennukseen. Ja täällä sitä ei kehtaa heittää seinäänkään. Ehkä sitten Tampereelle palattua.

Eilen pöytäsimme Exit-pelin (Gate Between Worlds), se oli onneksi yhtä varmaa arvoitushaastetta kuin edellisetkin lootat. Jos nuo Exitit olisivat puolet halvempia, ei illoiksi ihminen kummempaa viihdykettä käyttäisi.

31.7. To. Viikon kuumin päivä. Silti urheilemme Sammaltunturille. Pallakselta tulevalla reitillä tulee vastaan kolme juoksijaa, mutta reitiltä tunturille käännyttyä ei näy yhtäkään ihmistä. Erämaa on meidän. Yksi poro lähtee seuraamaan (!) meitä rinteestä, tulee perässämme ylös tunturin huipulle ja juoksentelee siellä hetken toisen poron kanssa. Huipulla on kuitenkin niin kuuma, että ihmisten on istuttava lepäämään mittausaseman varjossa.

 

Palattua on korkattava toiseksi viimeinen olut palkinnoksi. Viereiseen mökkiin tulee yllättäen sen moottoriosakas, tietää kertoa, että hotellin viereisellä työmaalla on nousemassa 20 majoitusmökkiä lisää ensi kesää varten. Niitä tarvitsevien ulkomaalaisten turistien sesonki on todella lyhyt talvijakso, silti se katsotaan kannattavaksi. Muuallekin Muonion läheisyyteen on nousemassa lisää vastaavia sesonkimökkikyliä. Moinen asenne matkailuun ei pahemmin poikkea kertakäyttökulttuurista.

Vielä iltayhdeksältä on 25 astetta varjossa. Lämmitämme oman saunan ja menemme sen jälkeen Tropic Saunaworldiin pitkille kylmille. Turisteja on sielläkin yllättävän paljon lasikopeissaan ja niiden edustalla terasseilla. Kaikki suomalaisia. Tuulikaapeistaan lasikaappeihin saakka itseään julkaisevia.

1.8. Pe. Ja sitten vieläkin kuumempaa, juuri lähtöpäivänä. Mittarit matkan varrella kirkuvat 30 astetta. Mutta onneksi tämä on paahdejakson viimeinen päivä tältä kesältä. Talven pakkasilla sitä kuvittelee taas kaipaavansa. 

Paluumatka alkaa...

Mutta todella kaipaa vain sitä kanervikkojen tuoksuista hiljaisuutta, jolle tunturit valuttavat tuulensa. Ei se paljoa eroa Hämeen tai Savon metsistä, ja kuitenkin määränsä laadussa, kuten tapaan sanoa, se on jotain niin erityistä että siihen päästäksemme hikoilemme tuntikausia junissa ja busseissa.  

Jälleen paluumatkalla, Rovaniemeltä Tampereelle, juuri meidän makuuvaunumme tuuletus sakkaa, huomaamme sen kävellessämme pitkän junan lävitse ravintolavaunuun. Uni sujuu katkeillen. Vähän ennen aamukolmea löydämme taas itsemme Hämeenkadun raitsikkapysäkiltä keskellä nuorisohelvettiä. Kotimaisemissa.

 

Mutta sitten vietiin fillari (cityelämä)

Juuri kun onnittelin itseäni, että sain sentään suoritettua pienen pyöräretken kesällä ajettuani paahteessa Kuopion ja Pajulahden väliä, selvisi Tampereelle palattua, että pihasta oli varastettu uskollinen citypyöräni. 

Näin kesä ja Tampere muuttivat taas pysyvästi merkitystään. Tämä kaupunki on juuri niin paska ja ihmisetön kuin millaiseksi grynderit sitä muokkaavat.

Toisen kerran elämässä tein rikosilmoituksen. Ensimmäinen kerta oli 1998 kun Helsinkiin muutettua poljin sinne myös fillarini ja se katosi pihasta kahdessa tunnissa, vaikka oli lukolla kiinni seinässä. Jostain syystä ilmoitus otettiin Malmin poliisiasemalla vastaan suusanallisesti. Viranomainen oli aivan cool niinkin tavanomaista hesalaista harmia kuunnellessaan eikä reagoinut edes siihen kun anastetun arvotavaran tuntomerkiksi ilmoitin etulokasuojan joka oli kiinni rautalangalla.

Materiaalisesti tämä nyt nyysitty Titania ei ollut sen arvokkaampi sekään, ostettu käytettynä 150 eurolla. Mutta pyörä on aivan eri lailla henkilökohtainen (... positiivisesti kyborginen...) väline kuin mikään muu, lähes henk koht puhelimen veroinen. Tätä voisi pitää ojaan nyrjähtäneen identiteettityön malliesimerkkinä, koska vanhoissa pyörissähän ei ole muuta alkuperäistä kuin runko. Mutta toisin päin katsottuna juuri tämä alkuperäisyyden jatkuva muokkaaminen tekee fillareista niin henkilökohtaisia. Ja siksi 'Theseuksen laiva' -paradoksi on niin kestävä esimerkki siitä, miten identifikaatio oikeasti toimii.

Ja sikäli vain julkinen häpeärangaistus olisi riittävän kompensoiva tuomio näin henkilöä loukkaavista nykypäivän hevosvarkauksista...

Eikä talon pihapiirikään tunnu entiseltä. Eikä ihmismäistä kaupunkielämää suosiva ole koskaan ollutkaan. Talolaisten autot ovat hyvässä suojassa talleissaan, mutta fillareille ei ole muuta paikkaa kuin pimeään katveeseen jäävä teline tai kanniskelu kellariin. Hyvinkin todennäköisesti sähkölautailun levittämä asenne ota-ja-jätä-ajokki-minne-tahansa lisää, sekin, lipeävyyttä fillareidenkin satunnaisiin sieppaamisiin.

Muinainen kaverini Antero suunnitteli ja toteutti stealth-pyöriä sen jälkeen, kun häneltä vietiin lyhyessä ajassa kaksi fillaria (Helsingissä). Sellaisille olisi kaupallistakin tilausta.

Aleksanteri purkautuu Luonteis-Naantalissa (politiikka)

Aleksanteri on alkanut purkautua Luonteis-Naantalissa, kertoo Väestöliiton kasvutiedote.

Purkaus käynnistyi Aleksanterin niemimaalla Susannan kraatteririvistölle hieman ennen aamuneljää paikallista aikaa. Aleksanterissa alkoi voimakkaiden järistysten sarja keskiyön aikoihin.

Väestöliiton välittämässä videokuvassa näkyy, kuinka hehkuvan valkoista laavaa purskahtelee ja virtaa alas Susannan rinteitä. Purkauksesta tupruaa ilmaan myös paksua hajua.

Väestöliiton mukaan aleksanteria virtaa kohti Susannaa noin 7 tuuman pituisesta putkesta. Lähistöllä sijaitseva puutarha ja leirintäalue on evakuoitu.

Väestöliiton tutkimuslaitoksen mukaan purkauksen sijainti on suotuisa ja itse purkaus pieni, eikä Aleksanteri aiheuta lisääntymisvaaraa läheiselle kaupungille. Lähikuntien porvareita on kuitenkin kehotettu sulkemaan vaimot ja tyttäret siveyshaittojen vuoksi.

Viimeksi Aleksanteri purkautui 1. huhtikuuta vuonna 2003. Hänessä on kuitenkin havaittu uutta aktiivisuutta maaliskuusta 2024 lähtien, kertoo Väestöliitto. 

28 vuotta myöhemmin (elokuva)

 

Siinä vaiheessa kun Ralph Fiennes tuodaan genre-elokuvaan on aika poistua teatterista tai sulkea videovastaanottimensa. Tuo patetiassaan ylivoimainen emo-vanhus tekee mistä tahansa elokuvasta sietämätöntä taidepierua, kuten nyt tässä viimeisimmässä brittiläisessä zombipläjäyksessä 28 vuotta myöhemmin (2025).

Itse olin sekä lamaantunut että ällistynyt enkä saanut itseäni ylös Niagaran pehmeästä penkistä...

...lamaantunut siksi, että elokuva oli jo varttia aiemmin vaihtanut tyylilajia niin täydellisesti, että tunsin katsovani aivan jotain tihrustelevaa perhemelodraamaa eikä vuosisadan tykittävintä zombifilmiä. 

...ällistynyt siksi, että Fiennes-efekti toimi päinvastoin kuin pitäisi herättäen hitto-se-on-tungettu-tähänkin -kauhistuksen. Joka on kertaluokassaan paljon pahempaa kuin mikään zombigoren herättämä tunne.


Istuin sitten elokuvan loppuun saakka. Eikä edes hölmön parodinen, jatko-osaa (28 Years Later: Bone Temple) petaava loppukohtaus jaksanut enää ärsyttää samassa määrin kuin Fiennes-efekti. Tai oivallus siitä, että taas kerran katsojille myytiin puolikas tarinaa kokonaiseksi väitettynä.

Kun elokuva on ollut tuotantohelvetissä 18 vuotta, sen repaleisuus ja katkonaisuus eivät ole sinänsä yllätys. Rehtinä brittitaiteilijana ohjaaja Danny Boyle olisikin voinut nimetä elokuvan olevan ”18 vuotta myöhemmin”.

Mielipiteet tästä vajaista puolikkaista kootusta filmitekeleestä ovat vaihdelleet niin kriitikoiden kuin oikeiden katsojien keskuudessa. Teatterista poistuessa kuuntelin edellä kulkevia kolmikymppisiä herroja – sellaisista Niagaran iltanäytöksen yleisö koostui – jotka arvioivat elokuvan olevan ”mestariteos” ohjaaja Boylelta. Mutta omasta mielestäni elokuva muistutti enemmän Boylen olympia-avajaisiin laatimaa britti-ikoni-potpuria.

 

Elokuvan ensimmäisen, sen aidosti genrepitoisen puoliskon perusteella olisin sentään valmis sanomaan, että kyseessä on zombikauhun hienoimpia edustajia ja samalla tavoin alalajin uudistaja kuin trilogian ensimmäinen 28 päivää myöhemmin -filmi (2002). Kuvamateriaalien, tyylilajien, montaasikeinojen ja musiikkitaustojen spontaanilta vaikuttava vaihtelu on etenkin elokuvan prologissa päätä huimaavaa seurattavaa.

Tarvittaisiin vain joku rohkea tuottaja, joka erottaisi koko ensituntisen omaksi elokuvakseen siitä jälkipuoliskon tihrustelevasta perhemelodraamasta, ja samalla siitä vuonna 2026 ilmestyvästä elokuvan toisesta puolikkaasta.

Miksikään mestariteokseksi, tosin, ei sokeakaan katsoja erehtyisi elokuvaa luulemaan, jos kuulee miten elokuvan pääosaan kiinnitetty teininäyttelijä artikuloi. Siinä näyttelijäkiinityksessä on tuotanto mennyt yhtä karmeasti metsään kuin Fiennes-efektin haeskelussa. 

Kun kyseessä on yleisön gore-sietokykyä koetteleva filmi, on vauvankasvoisen ja kömpelön pikkuvanhasti esiintyvän teininäyttelijän käyttäminen helppo kontrasti jolla saadaan katsoja toivomaan, että söisivätpä ne zombit ENSIMMÄISEKSI tuon ”Yksin kotona” -näköiskappaleen. Mutta ensimmäisen tunnin jälkeen saa katsoja heittää senkin suhteen toiveensa.


28 vuotta myöhemmin on varsinainen frankenstein-tuotanto. Sen draama ja tarina ovat heikkoja, kuten käsikirjoittaja Alex Garlandin omissa elokuvissa, ja sen vitsit ovat välillä niin latteita kuin K-16 olisikin ÄO-maksimi eikä ikärajan minimi. 

Etenkin ruotsalaisen Erikin pistäytyminen sivuhahmona on barbiemainen sivupolku pöljäilevän huumorin puolelle. Jos vieressä istuvan katsojan huomaa nauravan sille, on aika siirtyä pari penkkiä etäämmälle… lähemmäksi sitä Fiennes-efektin laukaisevaa pakoreaktiota…

Muuta hyvää ei jää jälkipolville kerrottavaa kuin että ainoastaan kerran pitkällä urallaan on Danny Boyle tehnyt alusta loppuun kelvollisen elokuvan (127 tuntia, 2010). 

Vielä vanhoilla päivillään (= 68 v) Boylella riittää kuitenkin yritystä nuorentaa genrekerrontaa Trainspottingin (1996) tapaan. 

Ehkä hänen pitäisi tyytyä minuutin mittaisiin lyhytfilmeihin ja mainoksiin, joissa "50 leikkausta minuutissa" -kerronta pääsisi oikeuksiinsa. Ja pysytellä etäällä vitsihuumorista ja teininäyttelijöistä –  sekä Ralph Fiennesistä.

Archipelacon 26.-29.6.

 

 

Con = irroita pääsi ja käytä harrastustasi peilinä

Tänä vuonna Archipelacon korvasi sekä Åconin että Finnconin, mutta silti olin jättää sen väliin, koska olennaisin kiinnostuksen aihe, uudet ja ajankohtaiset kunniavieraat, oli korvattu vanhoilla ja tutuilla kirjailijoilla: VanderMeerin pariskunnalla, Mats Strandbergilla ja Emmi Itärannalla. Ei heissä esiintyjinä mitään vikaa ole, tietenkään, mutta oletan kuulleeni jo kaiken olennaisen mitä heillä on spefistä ja maailmasta kerrottavaa. 

Lisäarvoksi Archipelaconiin osallistumiselle oli se, että Ahvenanmaalla on mukava käydä kerran kesässä ja ettei muutakaan conia ollut luvassa. Ja olihan luvassa EuroConin mittasuhteet täyttävä tapahtuma. Ja poikkeuksellisen hyvä sää verrattuna tämän kesän edeltäviin viikkoihin...

 

Tutut esiintyjät täällä silti parhaan sisällön takaavat, myönnetään. Cheryl Morganin esitelmä walesilaisen mytologian osuudesta artturiaanisiin tarinoihin oli kevyt ja älykäs juuri sellaisella tavalla kuin miten esiintyjä parhaimmillaan tuntee sekä aiheensa että yleisönsä. Aikaisesta kellonajasta ja esitelmän akateemisesta kehyksestä huolimatta pieni sali oli aivan täynnä.

Torstaina, conin alkajaispäivänä, ohjelma oli käynnistynyt jo ennen saapumistamme Maarianhaminaan, joten totaalisen con-kokemuksen takaamiseksi olisi täällä pitänyt majoittua viisi yötä, tapahtuma kun kestää sunnuntai-iltaan saakka. Ohjelmaa on paljon ja jäsenyyden tapahtumaan ostaneita periaatteessa yli 800, mutta ei tapahtuma yhtä isolta tunnu kummallakaan kriteerillä kuin mitä viimeksi vastaava EuroCon oli Uppsalassa. 

Tässä on hyvätkin puolensa, kotoisan pienessä mittakaavassa ja että monet kongressikeskuksessa liikkuvista ihmisistä ovat tuttuja kasvoja Suomen tai Ruotsin fandomista. 

Silti conissa on vain yksi ohjelmanumero, joka on välttämätön nähdä, vuodesta toiseen toistuvan 'raadin' toraisallekin keskustelulle rakentuva Hugo-palkintopaneeli. 

Tänä vuonna Hugo-paneeli on kasvanut niin, että se on jaettu kahdelle päivälle. Kirjallisuudelle omistettu osa täytti jo/taas tehtävänsä antaessaan jotain mielikuvia siitä, mitä maailmalla kohotetaan fandomin suosimiksi romaaneiksi, novelleiksi ja formaateiksi (novella, novelette, romaanisarja, ja poikkeuskategoriana runous) niiden väliltä. 

Kirjallisuuden Hugo-ehdokkaista ainoa, jonka itse olen lukenut, on Tchaikovskyn Alien Clay ja sitä paneeli piti suosikkinaan romaanikategorian voittajaksi. Omasta mielestäni kirja oli tyypillisen tylsä ja teennäinen nyky-scifin edustaja, mutta ehkei vuoden 2024 scifistä edustavampaa lukuromaania löydy. Niin surkeasti scifillä menee. Edelleen. Jne.

No, jos Hugo-paneeli vielä jatkaa perinnettään ja suosionsa kasvua, sille täytynee perustaa oma spinoff-coninsa (HugoCon?). Niin paljon fandom elää palkintopystien suoman selkääntaputtelun/puukottelun varassa... ja on siitä täysin tietoinen juu...

Ulkomaisia kirjailijavieraita on conissa muutama VanderMeerien lisäksi. Heitäkin on tuntuvasti vähemmän kuin oli Uppsalan EuroConissa. Toistaiseksi raikkainta ja analyyttisintä kommenttia olen kuullut vanhan ikäpolven amerikkalaisilta rouvilta (Jo Walton, Diane Duane, Ann Vandermeer), niin keskeltä genrekenttää kuin he tulevatkin. Vähistä kunniavieraista on valitettavasti jäänyt pois ruotsalainen Mats Strandberg, joka olisi nyt ajankohtainenkin ruotsinlaivalle sijoittuvan tv-sarja-sovituksensa (Färjan) vuoksi. 

Kahden päivän ajalta kirjatärppejä olen bongannut vasta seuraavat:

• John M. Fordin Growing Up Weightless
• Reading Like Writer -kirjoitusopas
• Bennettin The Tainted Cup -romaani (Hugo-ehdokas) 

Ainoa skuuppi, jolla pysäyttäisin sanomalehtien sijaan kustantamojen painokoneet, on Ann VanderMeerin ilmoitus, että hänen seuraavaksi kokoamansa antologia on omistettu alalajille nimeltä petrol horror (!).  Jos siis 20 vuoden kuluttua mietin missä ikiolin silloin, kun ihmiskunnan viimeinen apokalypsille omistettu spefi-trendi paljastettiin, vastaus on Ååå.... land... tällä petroolihurjastelijoiden luvatulla paratiisisaarella...

 

 

Bomarsundin muistomerkki brittivalloittajien muistolle!

Tänään launtaina aamun sää oli taas aurinkoinen ja lähes lämmin, kunnes iltapäivää kohti viileni ja pilvistyi uudelleen.  Saara järjesti meille Leinosten autossa kyydin lounasretkelle. Kävimme piknikillä Bomarsundin linnalla, jonka raunioissa oli hassuja hexan muotoisia graniittikiviä kuin kolmiulotteisesta lautapelistä. Bomarsundin salmelta löytyi myös "visitor centre" eli linnan ja sen hävityksen (1854) historiaa museoiva (ylihinnoiteltu) näyttely isossa möhkälemäisessä rakennuksessa. 

Kansanperinnettä esittelevästä materiaalista huolimatta en vieläkään oppinut, miten itsenäisiksi 1700–1800-luvun ålandilaiset itsensä tunsivat suhteessa vaihtuviin emämaihin. Ehkä se on poliittisesti tabu aihe täällä?

 

Kahden kerroksen fandomia.

Aamulla kuuntelin myös yhden tylsän tiede-esitelmän (miten luonnonlait ja -teoriat eroavat) sekä virkistävän hauskan mr. VanderMeerin haastattelun. Hugo-paneelin kakkospuoliskonkin ehdin kuulla, mutta siinä ei enää ollut senkään vertaa tärppejä nykyspefiin kuin eilisen kirjallisuusosiossa.

 

Osuuskumman, Nysalorin ja Mikko Rauhalan julkkarit...

Piknikiltä palattua olisi tarjolla ollut kolmen englanniksi käännetyn suomalaisteoksen julkaisutilaisuus. Tilaisuuden alkajaisiksi kävi kumminkin selväksi, että ahtaan pienessä juhlatilassa oli paikalla lähinnä suomalaisia, joten sama oli häipyä päivälliselle. Nysalorin keräämässä runoantologiassa Afterglow (2025) olen itsekin edustettuna runoillani, mutta Ahvenanmaata kauemmaksi eivät ne näytä maailmaa valoittavan. Eikä tarvitsekaan. Sunnuntaihin mennessä antologia oli Nysalorin pöydästä loppuunmyyty.

Tätä on fandom: paikallisia larppauksia kosmisesta merkityksestä.

 

 *

Sunnuntai 29.6. päivä oli conin viimeinen päivä. Yöunet olivat jääneet hajanaisiksi, joten kunto oli väsähtänyt eikä yhtään pidempään con-ohjelmaa olisi pystynyt seuraamaankaan. Jo kauan sitten vannoin, etten enää toista kertaa yövy hotelli Adlonissa, mutta sinne me taas päädyimme ja juuri yhtä omituisen meluisaan huoneeseen kuin aiemmin: ilmastointikanavan kautta äänet kantautuvat viereisestä huoneesta aivan selvästi. Askartelin muovipussista tukkeen ilmastointiin, mutta ilman korvatulppia ei nukkumisesta olisi tullut mitään. Vaikka hotellia on viime vuosina renovoitu siistiksi, se on käytännössä kolho ja ylihinnoiteltu motelli. Kesäsesongin aikaan turisteilla ei juuri vaihtoehtoja ole eikä uusia hotelleja näy Maarianhaminaan nousevan.

Conin kongressipaikalla oli sunnuntaina jo selvästi hiljaisempaa. Oma esitelmäni osui tähän sunnuntaiaamuun, pidin sen suomeksi, koska call for papers akateemiseen ohjelmaan sen salli – olin silti ainoa joka tätä vapautta käytti Finfarin ja Fafnirin (joita olin itsekin aikoinaan perustamassa...) juhlavuoden kunniaksi. Yleisöä oli onneksi tusinan verran, joten eräänlainen "tutkimusraportti" kahdeksan viime vuoden elämästä sotakirjallisuuden ja -gotiikan parissa tuntui mielekkäältä pitää juuri tässä ympäristössä.

 

Mies joka toi uuden kummaan ja taikoi yleisön kadoksiin...

Oman esitykseni edellä ehdin kuunnella erittäin akateemisen alustuksen Moderan-scifi-romaanin (1971) plastisuudesta ja oman esityksen jälkeen vielä mr. VanderMeerin shown Annihilation-romaanin eriskummallisesta julkaisuhistoriasta sekä varsinkin filmiadaptaation vieläkin kummallisemmista vaiheista. Ehkä joskus luen jopa kirjankin... mutta todennäköisemmin tuon Moderan-teoksen, jonka avantgardius kiinnostaa paljon enemmän kuin miljoona kopiota myynyt floridalainen stalker-tarina. Ainakaan ei tarvitse miettiä, miten iso on mr VanderMeerin henkilökohtainen hiilijalanjälki hänen lentäessään ympäri maailmaa mainostamassa ekologisen romaaninsa erinomaisuutta.

Sitten kohti mannerta ja kotia. Jonot ja tungos paluulaivaan olivat taas tolkuttomat, koska Viikkarilla mikään ei toimi niin kuin pitäisi. Paitsi sentään laiva itse. Aurinkoa oli tarjolla koko paluumatkaksi, vaikka terminaalit olisivat miten dystooppisia. 

Siinäpä ainekset seuraavan sukupolven spefille.

 

 

Junavaellus Trondheimiin

 

Alunperin ideana oli lähteä Skotlantiin, mutta laivoja ei sinne enää menekään suoraan Pohjoismaista, ja junailu etelämpää kestäisi päiväkausia. Niinpä lähdimme taas Norjan tuntureille, määränpäänä tällä erää Trondheim.

Tulimme päivälaivalla lauantaina Tukholmaan ja sieltä yöjunalla Ångeen, josta raidetöiden takia jatkettiin aamu5:ltä Åreen, keskelle tuntureita.

Åren rantaa

Åre on omituisen idyllinen turistikeskus, jossa nyt off-season on elämää vähemmän kuin Kuun pinnalla. Sää vaihtelee kesäkuussa kolean ja jäätävän välillä. Onneksi saimme täydellisen yöpaikan hostellista.  

Vaikeinta olikin matkan jatkaminen, huomasimme.

Ruotsin junayhtiöt ovat aivan... helvetistä, jopa VR:ään verrattuna,  minkä vuoksi VR pyrkiikin nyt voimalla Ruotsin markkinoille. Kun junan korvaava bussikin oli peruttu, jouduimme ottamaan tänään maanantaina aamutaksin päästäksemme 60 km matkan Storlieniin, tuntureiden päällä sijaitsevaan rajakylään. Sielläkin RUOTSIN junayhtiön taulu väitti,  että junabussi Norjaan on peruttu,  mutta ei se ollut. 

Storlienin asema ja valehteleva junataulu.

Ja meitä matkaajia alas kohti Trondheimin jättimäistä vuonoa oli peräti kahdeksan. Ihmettelimme miten ne viisi muuta olivat päässeet Storlieniin... paikka on niin kolkon unohdettu ja syrjäinen kuin karoliinien armeija olisi juuri jäätynyt naapuriin... vaikka tunturit ylittävä junarata sinne on tehty jo 1890-luvulla!

Åren ja Storlienin syrjäisyydestä kertoo olennaisen se, että aluetta käyttää dekkareidensa miljööksi kaksi suosittua ruotsalaiskirjailijaa, Viveca Sten ja Sara Strömberg. Tämän tietysti huomasimme vasta paikallisista mainoksista. Kirjakauppojahan ei täällä ole ja kirjastokin vain Åren juna-asemalla...

P-maiden ainoa goottilainen katedraali.

Junabussi toi sitten meidät tänne ilmastosta toiseen, aurinkoiseen Trondheimiin, jossa yövymme pyhiinvaeltajien (!) puisessa hotellissa, aivan katedraalin ja hautausmaan kupeessa. Hinnat kaupungin hotelleissa ovat järjettömät,  ehkä siksi että tänne pohjoiseen turistit saapuvat isoina ryhminä. Onneksemme olemme liikkeellä juuri ennen ruotsalaisten ja norjalaisten kesälomia. 

Yllätys täällä Trondheimissa oli se, että helluntaita vietetään Norjassa kolmen pyhäpäivän jatkumona,  jolloin kaikki olennainen, kuten ruokakaupat (ja Vinmonopolet), on kiinni. Yllätys oli kyllä sekin, että sää on paljon ennustetta parempi. 

Täällä nyt vietämme kaksi yötä, sitten paluumatkalla taas Åre, sitten Uppsala, ja Tukholman kautta laiva kotiin. 

Trondheimin kuvatuin katunäkymä.

10.6. Trondheim 

Viikkoa vaille 50 v sitten olin täällä vanhempieni kanssa, muistan siitä, että sain lahjaksi kalapuukon jonka tuppeen pvm kirjattiin. Muuta en muistakaan. Trondheimhan on Tampereen kokoluokkaa ja sen ystävyyskaupunki. Silti matalampi, söpömpi ja puisempi kuin uskoisikaan. Sillä on vaurautta maltistua.

 

 

Myös tänään oli päivä Trondheimissa kevyt kuin kesäinen unohdus. Istuimme vaeltajahotellimme puutarhassa lukemassa ja joen rannan puistossa kaljalla. S ja A kävivät katedraalissa sivistymässä, minä pysyin puutarhassa niin kauan kuin aurinkoa riitti, ekan kerran shortsisäässä. Kaupungille ei kylläkään ole asiaa ilman fliisiä ja housuja, vuonolta tuulee kaiken aikaa viileästi.

Säätiedotus on näköjään täysin randomia jos vain googlaa weather-sanalla, mutta osuu aika oikeaan Ylen verkkosivulla ja ruotsalaisella klart-sivustolla.

Suomi tuntuu nyt juuri sopivan etäiseltä kuin kääntäisi talvitakin nurin ja näkisi repsottavat saumat.

11.6. Trondheim-Åre

Vietämme päivää joen varressa ja fästingille kiiveten, lähellä hotellia, kun kello 12 alkavat sireenit ulvoa ja kaikki kännykät täristä. Kyseessä on Norjan hälytysjärjestelmän viikkotesti. Jos öljyn hinta putoaa tietävät kaikki syöksyä nettipörssiin.

Paluumatka alkaa. Juna Årea kohti lähtee 16:40, rullaa reippaasti ylös tuntureille. Raja-asemalla vaihdetaan junaa, koska Norjan Vy ja Ruotsin SJ eivät kommunikoi. Esimerkiksi lippua suoraan Åreen ei voi ostaa asemalta eikä netistä. Kukaan ei taaskaan kysy passeja, nyt sentään kaksi vartijaa seisoksii asemalla.

Mukavuusmatkailua tuntureillla 

Gästhusetissa on kaikki taas valmiina. Iso huone kahdella makuualkovilla, hinta yöltä vain 870 kr + 45 kr per lakana.

12.6. Åre

Lämmintä ja kirkasta viimein myös tuntureiden keskellä. Hiihtohissit eivät vain toimi eivätkä tavatut paikallisetkaan ole varmoja, joko kesäsesonki alkoi. 

Emme siis kiipeile vaan istumme taas oluella rannassa. Åre on yhtä irvokkaan kliininen ja sporttinen kuin Levi, mutta sen Systembolagetissa kaljaosastokin on marketin kokoinen. Opimme, että paikan nimi ei suinkaan liity malmiin (ore) vaan pohjautuu saameen, ehkä karua tunturilakea tarkoittavaan sanaan.

13.6. Åre-Uppsala

Pitkä päivä junissa. Näin kokee tarkalleen, ettei Ruotsi ole vain pitkä vaan myös leveä. On istuttava 4 tuntia länsirajalta Sundsvalliin itärannikolle. Sieltä vaihtoehtona olisi pohjoinen paluureitti Merenkurkun ylitse Uumajan kautta. Mutta onneksi hylkäsimme sen idean jo suunnitteluvaiheessa: tänään Uumajan juna on peruttu 'kuparivarkauden' (!) vuoksi. Tuskin on sattumaa, että täällä rannikolla on keväällä toistunut sekä näitä varkauksia että telemastojen sabotaaseja. Suomessa tätä ei tietenkään uutisoida. Sattumoisin. 

Syömme Sundsvallissa subbarit ja näemme abien penkkarikulkueen, Ruotsissa niitä juhlitaan tänään. Sitten lähijuna Gävleen 2 tuntia ja vielä 1 tunti pikajunalla Uppsalaan, joka on lempparimme verrattuna Tukholmaan. Kuin tulisi kotiin. 

BW-ketjun hotellissa online-kirjautuminen on järjettömän mutkikas ja buginen, päivän ainoa kiusa, muuten erinomainen rauha istua falafelilla kosken partaalla juuri auringon laskiessa... 23:n aikoihin...

14.6. Uppsala-Tukholma

Painava helle jo aamusta. Pakollinen pistäytyminen English Bookshopissa, sillä Natt och Dag loppui jo Åressa ja Tevisin "Man Who Fell..." hupeni päivässä. S ostaa uuden nuottilaukun, minä Donnen rokkielämäkerran. 

Junia Tukholmaan menee aivan yhtenään, mutta silti ne ovat verraten täysiä. Vielä on pysyttävä virkeänä klo 20:n iltalaivaan saakka. S saa kioskista lähijunaliikenteen halvat päiväliput, niillä voi pendelöidä Djurgårdenin raitsikalla. S ja A menevät eläintarhaan, minä vartioin reppuja puistossa.

Raitsikat takaisin keskustaan ovat aivan täynnä, niin on keskustakin. Lounas vakiosushipaikassa, kävely terminaalille, missä pienen Euroopan merkeissä tapaamme E & M:n palaamassa Baselista.

Enää yksi yö ja meri jäljellä Suomeen. Olemme osaltamme todistaneet miten helposti ylös Norjaan pääsee junallakin, periaatteessa.  Käytännössä eurooppalainen junaliikenne on yhtä hasardia, kansallisten yhtiöiden kömpelösti hoitamaa joukkosiirtelyä kuin railausnuoruudessani.

"Efforts by any private operator to solve the night-train puzzle are welcome, but the problem ultimately is political. And as most European countries are too small for national night trains, that means solving these issues EU wide. The European Commission, in a 2021 report , flagged a dozen routes where night trains would make economic sense but currently do not run. Yet, in the years since then, no action has been taken."

11.6. 2025 Jon Worth, Guardian 

Kirjoilla on kohtalonsa mutta digiä ne eivät torju

 

Olin juuri edellisenä päivänä sanonut S:lle, että jos mr. Natt och Dag vielä joskus julkaisee lisää proosaa, niin ostan välittömästi. Tämä oli vahva julistus siksi, etten juurikaan osta suomenkielistä kirjallisuutta, kun ulkomaisiinkin saa uppoamaan riittävästi rahaa. Heti seuraavan aamun (1.6.) Hesarissa oli sitten arvostelu Natt och Dagin uudesta romaanista, jonka ilmestymisestä en ollut huomannut ennakkotietoja. 

Kirja on pokkarinakin jyty, mutta siitä tulee nyt lähes täydellinen matkakirja. Matkaa varten saan käyttööni myös S:n vanhan, ergonomisemman rinkan, joten pokkarin paino ei ehkä tunnu niin kuin se tuntuisi omassa säkkimäisessä rinkassani. 

Näin onnelliset sattumat todistavat, että kirjoillakin on edelleen kohtalonsa.
Mutta digihullutuksen vyöryä ja nöyhtää ne eivät pysäytä.
Eikä auta, vaikka kuinka muistuttelen mieleen Pekka-sedän saarnaa viime syksyn Stfk-juhlissa: 60 ikävuoden jälkeen geenit tavoittavat kantajansa, joten... 

Noin muuten olen edelleen sitä mieltä, että internet olisi lopetettava. Vaikka mitään en tee omaksikaan parhaakseni sen sulkemiseksi.

Kirjojen kohtalokkuus tuo mukanaan ennakoimattomia yllätyksiä, joita ei saisi putkimiehenä, vaikka vuositulot olisivat siinäkin hommassa kymmenen kertaa kovemmat kuin tekstityöläisenä.  

Huhti-toukokuun vaihteessa maailma mullistui merkittävästi, kiitos kustantamojen hyväksyvän palautteen. Yksi pieni apurahakin osui samaan mullistavaan jaksoon, joten virallisesti voin käyttää 5 kuukautta tästä vuodesta kirjoittamiseen, 3 tietotekstiin ja 2 kaunotekstiin – mikä siis käytännössä on enimmäkseen lukemista ja siitä luetusta muistiinpanojen keräämistä: kirjoitan siitä mitä kirjoista ovat muut kirjoittaneet. Luon tekstiä, jonka ainutlaatuisuuteen ei kukaan muu uskoisi kuin minä itse. Niin kuin miljoona muuta tekstityöläistä, päivästä päivään, kirjasta kirjaan.

Suomalaisten digihullutusten kiihtyessä tämä metatyö tuntuu yhä enemmän luostarimaiselta touhulta, vaikka läppäriähän minäkin enimmäkseen käytän. On se sentään lähes antiikkinen läppäriksi. Odotan täsmäapurahaa ostaakseni uuden. Kuinkas muuten. Apurahat ovat vahvoja signaaleja maailmankaikkeudelta. Viimeisiä.

Katsoin kirjaston lainarekisteristä, että huhti-toukokuun aikana (1.4-5.6). olen ottanut kirjastosta tasan 150 lainaa. Niistä 51 on DVD-filmejä, isoin osa seuraavaan kirjoitusprojektiin liittyviä. Kirjoista yli puolet on uusintalainoja teoksista, joihin on palattava projekteissa, myös sellaisissa, jotka edelleen odottavat apurahoitusta ”vahvan motivaation” ja tietokirjan syntymiseksi. Apurahojen havaitsemiseksi voisi perustaa ihan oman projektinsa, SESIn (Search for ExtraScholarly Intelligence).

Ei teosten toistolaunaus keneltäkään pois ole. Nykyinen klassikon tunnus on se, että kirjaa on tasan yksi kappale Metson varastossa eikä se kiinnosta ketään muuta kuin genreen hurahtanutta tutkijaa. Eikä meitäkään montaa ole. Viime vuonna ihmettelin, kun Alf Henrikssonin Ekot av ett skott -teokseen tuli yllättäen jonkun muun varaus ja jouduin keskeyttämään omat toistolainaukset (ja sitten ostamaan oman kappaleen käytettynä). Äskettäin selvisi, että kirjaston kappale on lainassa toisella tamperelaisella genrekirjoittajalla. Samoista materiaalitarpeista.

Kevät tuntuu kuitenkin hujahtaneen ilman sitä kaikkein tärkeintä eli ilman yhtäkään kaunokirjaa, joka herättäisi uutta innostusta vanhaan genreen. Scifi tuntuu hiipuvan maailmasta, jossa sillä luulisi olevan yhä enemmän lukijoita ja harrastajia. Oikea scifi. Niiden samojen ihmisten scifi, jotka eivät voi toipua talvisen tähtitaivaan ihmetyksestä. Ne, jotka edelleen pyörittävät SETI@home-ruudunsäästäjää, vaikka projekti haudattiin jo vuosia sitten. Planeetta Terra keskittyy nyt enää itsetuhoonsa.

Toinen positiivisen huimauksen suunta on historia, mutta sieltä on vaikeampi löytää itseä kiinnostavia aikakausia ja sitten vielä samaan lokeroon osuvia kirjailijoita. Luin keväällä loppuun Rory Clementsin John Shakespeare -sarjan ja siirryin C.J. Samsonin Shardlake-sarjaan (eli Elisabetin regiimistä Henrik VIII:n aikaan), mutta historiallisina dekkareina Samsonin kirjat ovat hirvittävän hitaita ja alkeellisella dialogilla paisuteltuja verrattuna Clementsin kirjoihin. 

Kyllä spefissäkin on yliarvostettuja kirjailijoita, joilla on iso fandom vaikka tyyli on ihan metrimakkaraa, mutta dekkareiden ja trillereiden puolella menestyvältä kirjoittajalta edellytetään vieläkin vähemmän mitään sanataidetaitoja. Tämä on todettu tuhannesti ennenkin.

Huomenna lähdemme kohti Norjan ja Ruotsin tuntureita eli ”vuoria” kuten niistä ajattelemme tavoitteena. Viikko kylmillä tuntureilla on lomaa ensisijaisesti sillä analogisen hortoilun mittapuulla – ja junien ja bussien poikkeuksia kiroillessa – että on viikon irrallaan edes läppäristä. 

Tavoitteeni on ollut, että vanhetessa kaikki digitaalinen pyyhitään pois arjesta, mutta vailla työn & vapauden erontekoa diginöyhtä täyttää yhä helpommin pienetkin taukopaikat arjesta. Printtikirjojen massa kirjahyllyissä ei riitä nöyhtää torjumaan, se on pakko itselle tunnustaa.

Jotain kumouksellisempaa pitäisi keksiä analogisen elämäntavan takeeksi. Edes seuraavalle vuosikymmenelle.

 

Warfare (elokuva)

 

Attraktioelokuva on kokemuksena kuin vuoristorata: alussa odotukset riittävät korvaamaan jännityksen, sitten vauhti ja sensitiivinen ylikuormitus tyhjentävät ajatukset ja saa harvinaisen tilaisuuden punnita kestänkö todella tämän kokemuksen. Mutta lopulta kun kyyti / filmi on ohitse, tuntee itsensä huijatuksi.

”Warfare” (2025) on nimensä mukainen teemapuistoajelu sotafilmin näyttämöllä. Se on puhtaimpia lajinsa edustajia sotafilminä, niin puhdas ettei siinä ole tarinaa, henkilöitä eikä tematiikkaa sen enempää kuin mitä parin minuutin prologi sotilaista katselemassa aerobic-videota johtaa ajattelemaan tulevien kuvien kuluttamista… eräänlaisena sotapornona. Niin kuin sotilaat kuluttavat kasarimaista liikuntapornoa, niin me vuonna 2025 kulutamme kahdenkymmenen vuoden takaista kaupunkisota-attraktiota.

”Warfare” sisältää kaikki sotafilmin kliseet, mutta tihennetysti. Siksi mitään ei ehdi ajatella kliseenä; etenkin kun alkujakson jälkeen elokuva on yhtä pelkkää tulivoiman simulaatiota ja äänimaailma korostaa tuntumaa, että ollaan taistelun keskipisteessä. Elokuvan erityisyys tulee siitä, että koko Irakin sotatilanne vuonna 2006 on rajattu pienen omakotitalon muutamia tunteja kestävään puolustustaisteluun. Ja niin kauan kun kamera pysyttelee talon sisälle jumittuneiden amerikkalaissotilaiden näkökulmassa, sen tunnelmakin on erityisen voimakas – juurikin sillä rajalla, että klaustrofobinen tunne katsomossa oli ajaa itseni teatterista, eikä suinkaan se väistämätön gorepitoinen kuvitus joka on nykyään tutumpaa zombi- kuin sotafilmeistä.

Nuorille katsojille tällaisen elokuvan paras vertailukohta on tietysti se, antaako attraktio-rytistely "paremman" kokemuksen kuin immersiivisin nykypäivän digisotapeli. Luultavasti ei. Ehkä Warfare menestyykin vain sillä lupauksella, että käyttämättä kertaakaan subjektiivista fps-näkökulmaa se välittää yhtä intensiivisen kokemuksen kuin vastaavaa skenaariota käyttävä digipeli tekisi. Mutta lupausten laatua ei kukaan tarkkaile.

Ainoa pehmentävä, tunnesidettä sotilaiden persooniin rakentava komponentti elokuvassa on brittinäyttelijä Will Poulter, joka lapsenkasvoineen herättää aivan erilaista sympatiaa kuin muut näyttelijät univormujen yhdenmukaistamine hahmoineen. Yhtä pehmeäpiirteisiä poikkeuksia macho-sotilaiden stereotyypistä ovat kyllä Michael Gandolfinin, Kit Connorin ja D. Woon-A-Tain esittämät hahmot, mutta ne eivät asetu draamaa tyhjentäväksi – ja siten osaltaan realismia korostavaksi – keskipisteeksi samalla tavoin kuin Poulterin kranaattishokista kärsivä joukkueenjohtaja.

Guardianin arvostelussa (verkossa 20.4.2025) Warfare korotettiin sellaisen lajiklassikon rinnalle kuin Tule ja katso (1985) ja väitettiin sen olevan jopa ”most formally daring”. Nämä ovat valheita, joihin kriitikko on taipuvainen, kun ei tunne sotafilmin lajista edes sen kolmijakoa: fiktiot, dokumentit ja rekonstruktiot. Elokuvan päättävä epilogi tekee kuitenkin selväksi, miten tärkeänä filmintekijät ovat pitäneet sen toteuttamista juuri rekonstruktiona. Näin se vetäytyy ideologisista ja eettisistä kysymyksistä, joita sotafilmien oletetaan esittävän, vaikka ne harvoin vastaavatkaan historiallisen kontekstinsa kysymyksiin. 

Sodan rajaaminen pieneen suljettuun yksikköön, panssarivaunun tai sukellusveneen uumeniin tai piiritettyihin raunioihin, on ollut yli vuosisadan sotafilmien suosima draamallinen rajaus välttää historiallinen konteksti. Tästä draamallisesta ehdottomuudesta tätä Alex Garlandin ja erikoisjoukkosotilas (Navy Seals) Ray Mendozan ohjaamaa elokuvaa on kiitelty. Draamallisessa rajauksessa se kieltämättä menee pari kaliiberia pidemmälle kuin yksikään aiempi sotafilmi. Mutta mitään enempää se ei kumminkaan ole kuin teemapuistoajelu Irakin sotanäyttämöllä, eikä siten edes lajissaan kestävä teos, saati lajiklassikoiden veroinen kenenkään muun kuin 2000-luvulla kasvaneen filmkriitikon horisontissa.

Itseäni jopa ärsytti selittelemättömyyden aste sen vuoksi, että alkuteksteissä mainitaan Navy Seals -erikoisjoukkojen avustaneen merijalkaväkeä filmin pohjana olevassa operaatiossa. Varsinaisen toiminnan alkaessa kaltaiseni katsoja on kuitenkin ymmällään, miten _erityisenä_ näiden kymmenkunnan sotilaan shokkitila pitäisi ymmärtää eli haluaako elokuva realismissaan korostaa juuri sitä, miten erikoisjoukotkin käyvät hyödyttömiksi tarkkailuteknologian ehdoilla pyörivällä sotanäyttämöllä? Vai olivatko nämä itse asiassa "tavallisia" sotilaita?
 

Warfare-elokuvan edellä näytettiin traileri Alex Garlandin seuraavasta eli käsikirjoittamasta zombi-filmistä (28 Years Later). Se näytti lajikriteeteillä yhtä rutiinimaiselta, shokkiarvoillaan pelaavalta tekeleeltä kuin Warfare. Eipä ole briteillä enempää annettavaa genrefilmeille kuin mitä Hollywood antaa mallia.

Kostet & Suoniemi: Pohjolan taruja (tietokirja)

 

Jenna Kostet ja Karoliina Suoniemi: Pohjolan taruja – Jumalat, sankarit ja myyttiset olennot

Kuvitus Anniina Lius
149 s.
Wsoy, 2025

Ihme kyllä, kattavaa esittelyä skandinaavisesta mytologiasta ei näytä aiemmin julkaistun lapsille. Aikuisillehan sellaisia on ollut saatavilla niin tarinapitoisessa kuin ensyklopedisessa muodossa.

Myös tätä Pohjolan taruja -teosta myydään ensyklopedian nimellä, vaikka kooste on pikemminkin pyttipannumainen: hieman Kalevalan henkilöitä ja hieman suomalaisia taruolentoja, mutta sitten miltei puolet "Viikingit"-osastoksi nimettyjä skandinaavisia myyttihahmoja.

Koulujen käsikirjastoissa – jos sellaisia on enää olemassa – teos täyttää kerralla monta puuttuvaa lähdettä, vaikka äidinkielen oheislukemistona kirja on rakenteeltaan ongelmallinen. Kirjasta jää vaikutelma, että puolet Pohjoismaiden myyteistä olisi Kalevalaa ja toinen puoli "viikinkijumalia", seassaan sellaisiakin ilmeisen tärkeitä sivuhahmoja kuin Idun, Skadi, Njord, Ägir ja Ran. Nämä esitellään samanarvoisesti kuin Louhi tai Kullervo.

Vain saamelainen mytologia loistaa poissaolollaan ja selitys siihen on hieman hurskasteleva: kirjoittajat eivät ole itse saamelaisia eivätkä saamelaisen kulttuurin asiantuntijoita. Kuitenkin kirjan väitetään kattavan myös "Karjalan" perinteen, ilman, että tekijät ilmoittaisivat olevansa karjalaisia tai edes karjalaisen kulttuurin tuntijoita.

Karjala esitellään kirjan johdannossa itsenäisenä, valtioon rinnastuvana vyöhykkeenä muiden pohjoismaiden rinnalla, mikä tuntuu sekin poliittisesti hämmentävältä ratkaisulta. Heti seuraavalla aukeamalla "karjalaiset" ovat kuitenkin samanlainen muinaisheimo kuin savolaiset tai hämäläiset. Karjalan merkitys kansanperinteen säilymispaikkana, syrjässä kristillisestä kolonialismista, on tietysti selitetty perustellusti, samoin Lönnrotin sepittämät lisäykset Kalevalaan.

Pohjolan taruja -teoksen kirjoittajista toinen, Jenna Kostet, on kansatieteilijä ja kirjailija, mikä selittänee, että mytologioiden henkilöhahmoja esitellään tarinaskeemojen varassa. Toinen kirjoittaja, Karoliina Suoniemi, on puolestaan selko- ja tietokirjailija. Selkokirjamainen tyyli näkyy 3-4 virkkeeksi tiivistettynä kappalejakona ja ajallis-paikallisen taustatiedon poisjättämisenä. Esimerkiksi Väinämöisestä luetellaan ensin neljä ominaisuutta kuin roolipelihahmosta, minkä jälkeen kerrotaan neljä tärkeintä tapahtumaa tietäjän uralta.

Ylivoimaisesti parasta, aikuisenkin lukijan koukuttavaa, on Anniina Liuksen piirtämä kuvitus. Omintakeisen ulkoasun antaminen kymmenille myyttihahmoille, joista on jo loputtomiin kanonisoituneita piirrostulkintoja, todistaa myyttien oikeasti elävän nykypäivässä. Hahmoissa on hyvin vähän mitään ikonisia jälkiä suomalaisesta, kalevalaisesta tai viikinkien koristetaiteesta, mutta se lienee myyttien elvyttämisessä hintana.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2025