Bergman #30: Kosketus (1971)

 

 

Syyskuu on Ingmar Bergman -kuu. Aloitetaan Kosketuksesta (1971, The Touch), jota ohjaaja itse syvästi inhosi eikä elokuvaa ollut vuosikymmeniin saatavilla senkään vertaa kuin muita B-harvinaisuuksia. Kun DVD-kopio sitten tuli yllättäen levitykseen 2018, se sai yhtä haalean hämmentyneitä kommentteja kuin puoli vuosisataa aiemmin ensi-illassaan. DVD:ä katsoessa oli helppoa yhtyä näkemykseen, että Kosketus oli poikkeuksellisen "sävytiedoton tapaus sävytietoisimman ohjaajan" tuotannossa, kuten Roger Ebert sen aikoinaan tiiviisti.

Mutta mikään elokuvassa nähtävä ei selitä miksi herra B itse sitä niin inhosi.

Valistuneita arvauksia voi esittää. Ehkä siksi, että se oli vasta hänen kolmas kokeilunsa värifilmillä. Ei se kuitenkaan kokeilulta tunnu. Syksyisen koleat värit eivät kiusaa varsinkaan nykykatsojaa, vaan juuri niissä huokuu filmin melodramaattisuus. Luottokuvaajana oli edelleen Sven Nykvist, joten kuvankäytössä ei pitäisi olla siksikään huomautettavaa - tai kaduttavaa.

Mutta ehkä B inhosikin Kosketusta siksi, että se oli tarkoitettu hänen ensimmäiseksi "rakkauselokuvakseen". Mitä ikinä B sillä sitten tarkoittikaan. Olihan hänellä takanaan jo ainakin tusinan verran filmejä, joita kuka tahansa muu sanoisi rakkaustarinoiksi.

Vai olisiko syy Kosketuksen inhoamiseen siinä, miten raskaasti pieleen hän päätyi näyttelijävalinnassa? Tai että euroamerikkalainen yhteistyö, Bergmanin ensimmäinen englanninkielisille markkinoille täsmätuotettu, osoittautui pettymykseksi - ja ohjaajan oli helpointa syyttää siitä rakastajan rooliin valitsemaansa Elliott Gouldia? Historiatietojen mukaan elokuva sai ulkomaista tuotantorahaa miljoona dollaria, kymmenen kertaa enemmän kuin keskiverto ruotsalaisfilmin budjetti tuohon aikaan. Jonkin lähteen mukaan se olisi saanut amerikkalaiselta ABC:lta jopa kaksi miljoonaa dollaria ja tuotantoyhtiö olisi haeskellut pääosaan Dustin Hoffmania. Lopputuloksessa iso tuotanto ei vain näy.

Gouldin paneutuminen melodraamaan ja Bibi Anderssonin lämmittelyyn ei ole millään kriteerillä 'huonoa' tai väärässä rekisterissä. Mutta kenties B olikin pettynyt siihen, ettei amerikkalainen komistus tuonut ruotsalaiseen melodraamaan sitä eksotiikkaa mitä ruotsalaiset kaunottaret olivat vieneet Hollywoodiin hänen nuoruudessaan...?

Kosketuksen varsinainen päähenkilö on Bibi Anderssonin esittämä Karin, pikkukaupungissa asuva yläluokkainen kotiäiti eli B-standardin mukaisesti naimisissa lääkärin (Max von Sydow) kanssa, jossain taustalla puuhaa kaksi lasta. Pariskunta kutsuu arkeologi Davidin (Gould ) illalliselle kotiinsa, tämä kun sattumalta toimii lohduttavan papin sijaisena Karinille. David työskentelee keskiaikaisessa kirkossa, josta on löydetty matojen nävertämä madonnan patsas.

Periaatteessahan tämä kuulostaa hyvän B-illan takuulta!
Juutalainen arkeologi papin korvikkeena! Matojen nävertämä kristinusko! Voisiko parempaa suositusta B-elokuvan estetisoidulle ahdistukselle antaa?

Valitettavasti tarina taipuu raskaasti toisentyyppiseen melodramatiikkaan. Davidilla on se synkin mahdollinen historiantaakka, sukulaiset tapettu keskitysleirillä. Tätä sitten käytetään epäsuorasti selittämään väkivaltainen ja umpimielinen käytös naista kohtaan, tekemään hänestä melodraamaan sopiva piiloaatelinen hahmo eli täydellisen syvällinen kumppani jonka saisi omakseen hänen mysteerinsä kesyttämällä.

Kaiken lisäksi Bergman käyttää melodraaman peruskaavaa siten, että avoimesti väkivaltainen ja arvaamaton mieskumppani _vapauttaa_ periporvarillisen ruotsalaisnaisen tajuamaan olevansa alistettu myös avioliitossa. Eikä aviomieheltä saa korvaukseksi edes hyvää seksiä kuten historian salat tuntevalta traumamieheltä.

Kuten tunnettua, näin tympeän patologisoiva näkökulmaa parisuhteisiin ja parisuhdeväkivaltaan ei ole poikkeuksellista Bergmanin elokuville. Mutta tällä kerralla ei uskonnollinen viitekehys tuo mitään selitystä tympeälle vapautustarinalle. Elokuva ei myöskään anna Karinin hahmolle tilaa analysoida muutostaan, kuten myöhemmissä Bergmanin avio(ero)tarinoissa. Melodraaman lainalaisuuksia kunnioittavaa ja nykykatsojalle ehkä yllättäväkin on se, miten vanhanaikainen tarina on lopputulemaltaan...

Silti: pidän Kosketuksesta enemmän kuin muutamista muista B-kuriositeeteista. Se on jotain suorastaan perverssin ainutlaatuista B-elokuvaksi, aivan kuin se olisi eräänlainen vaihtoehtoinen historianpolku, jonka melodraamallinen vakavuus ja syksyiset värikuvat tuovat eri realismin tasolle ne kohtaukset, joita B muissa filmeissään hautoo syvälle symbolien ja Nykvist-varjojen hämärään.