Bergman #29: Elämän kynnyksellä (1958)

 

Tämä on se Bergman-filmi jonka kaikki varmaankin muistavat, koska se palkittiin Cannesissa 1958 ohjauksesta, samoin kuin sen naispääosat....

Vaan ei oikeasti. Ei sitä kukaan oikeasti muista palkinnoista huolimatta. Elokuva Elämän kynnyksellä (Nära livet) on Bergmanin aikaansa sidottuja probleemitarinoita eli vähän tunnettuja teoksia, koska se on niin tendenssimäisen yksioikoinen, yhtä aikaa aborttivastainen ja äitiyttä ironisoiva. Miltei koko elokuva sijoittuu synnytyslaitokselle, jota on kuvattu kuin saattohoitolaa.

Synkkä asenne aiheeseen on toteutettu siten, että kolme naiskohtaloa saa edustaa kaikkia synnytyslaitokselle tulevia ruotsalaisnaisia, ja kun kaikille käy eri tavoin kehnosti, niin elokuvaa on tulkittu jälleen yhdeksi todisteeksi ohjaajan kyynisyydestä, jopa nihilismistä naisia ja erityisesti äitejä kohtaan.

Tulkinta on oikea, muttei koko totuus.

Herra B:n puolustukseksi voi sanoa, että hän kohteli kaikkien tarinoidensa kaikkia henkilöhahmoja kyynisesti sijoittaen näitä erilaisiin nolostuttaviin ja julkista häpeää tuottaviin tilanteisiin.

Toisaalta on totta, että Elämän kynnyksellä aloittaa pitkän pessimistisen kauden B:n ohjauksissa. Kun aiemmissa elokuvissa syntymä tai raskaus edustaa pilkahdusta tulevaisuuden toivosta, tässä elokuvassa lapsi on ensisijaisesti yhteiskunnallinen ongelma. Eikä lapsia tämän jälkeen synny Bergmanin elokuvissa yli kahteenkymmeneen vuotene, ei ennen kuin hän tekee täydellisen lapsuuskuvauksen, Fanny ja Alexanderin (1983). 

 

Miksi Ingmar Bergman halusi tehdä näin ahdistavan synnytysaiheisen elokuvan tässä kohtaa uraansa? Asia selittynee ihan sillä, että hänellä oli käytettävissään entuudestaan tuttuja vahvoja naisnäyttelijöitä, joiden kanssa hän saattoi toteuttaa juuri sellaisen yhteiskuntakriittisen filmin, jolla ottaa etäisyyttä 1930-luvun kansankoti-hymistelyyn ja kansalliseen perhepolitiikkaan.

Käsikirjoituksen pohjana Bergman käytti kirjailija Ulla Isakssonin kahta novellia. Cecilia (Ingrid Thulin) edustaa kotirouvaa, jolla on komplikaatioita raskauden alkuvaiheessa, mutta isompi ongelma on se, ettei aviomies halua lasta. Toinen potilas, Hjördis (Bibi Andersson) on nuori sinkkunainen, joka on yrittänyt itse abortoida lapsen. Kolmas potilas, Stina (Eva Dahlbeck) on kansallisen ihanteen mukainen vaimosynnyttäjä, joka odottaa synnytystä kuin urheilusuoritusta, mutta mikään ei menekään suunnitellusti. Puolisoa esittää Max von Sydow, varsin pienessä roolissa.

Bergmanin perverssiä paneutumista aiheen realistiseen toteuttamiseen on todisteltu sillä, että elokuvaa filmattiin Tukholman Karoliinisessa sairaalassa samoihin aikoihin kun B:n sisar Margareta oli saman sairaalan ylemmissä kerroksissa oikeasti synnytystuskissaan. 

 

Eikä tässä kaikki. Kirjassaan The Demons of Modernity tutkija John Orr väittää, että Bergman on maskeerannut Eva Dahlbeckin palmikko- peruukkeineen samannäköiseksi kuin Carl T. Dreyerin elokuvassa Ordet (1955) päänäyttelijä Birgitte Federspiel. Tällä tavoin Bergman viittaa - väittää Orr - tuon aiemman elokuvan vieläkin realistisemmin toteutettuun synnytyskohtaukseen! Dreyer nimittäin äänitti näyttelijänsä todellisesta (onnistuneesta) synnytyksestä ponnisteluäänet ja käytti niitä elokuvassaan karmeasti pieleen menevän synnytyksen ilmaisemiseen.

 

Miksi tätä elokuvaa ei muista vaikka sen jostain (kuten DVD:ltä) onnistuisi näkemään?

Elämän kynnyksellä sisältää hyvin vähän sellaista kuvilla kohostettua draamaa joka toisi mieleen Bergmanin. Vaikka toivottomat naiskohtalot asetetaan rinnakkain sijoittamalla toiminta sairaalan yhteen huoneeseen, sen kuvamaailma on eri tavoin synkempää kuin se melodraamaa rakentava välinpitämättömyys jolla naisiin suhtaudutaan sairaalassa. Geoffrey Macnabin B-kirjassa (2009) väitetään elokuvan olleen niin hätkähdyttävä 1950-luvun aikalaisille, että eritoten miesten kerrottiin pyörtyilleen teatterikatsomossa.

Parisuhteiden kritiikkinä Elämän kynnyksellä on kireän osoitteleva ja ennalta arvattava, ja yleensähän B:n ivallisuus puree paremmin komiikan yhteydessä, esimerkiksi Rakkauden oppitunnin donjuanmaisessa gynekologissa. Mutta onhan rakkaudettomuuden analyysi sijoitettu nyt vallan erilaiseen ympäristöön ja siten kyseessä on tuntuvasti erilainen elokuva kuin muut B-ohjaukset... joten sitä voisi pitää myös jonkinlaisena itseruoskintana. 40-vuotias Bergman oli vuoteen 1958 mennessä saanut jo viisi lasta eikä ollut tietenkään läsnä yhdenkään synnytyksessä. Nyt viimein hän uskaltautui sairaalassa katsomaan miten se synnytys oikeasti etenee. Osana omaa luomisprojektiaan.