Kaiken kehyksenä toimii keski-ikäisten aviovaimojen sukutapaaminen huvilalla, jossa nuorin sukupolvi kuuntelee inhoten millaisia kompromisseja edeltävä on tehnyt "rakkaudeksi" sanomissaan suhteissa. Nuoren sukupolven karkumatka on sekin lopulta käsitelty huvittuneen muumipappamaisesti verrattuna aivan tämän elokuvan läheisyydessä valmistuneisiin saaristoromansseihin Kesäinen leikki (1950) ja Kesä Monikan kanssa (1953).
Mutta muumipappamaista keskiluokkaista moraliteettiahan Bergman edusti kaikessa taiteessaan – ja sen keskiluokkaisuuden onnistunut estetisointihan se niin hämmästyttävää onkin, silloin kun se onnistuu. Jopa tässä tyyliltään ja tunnelmiltaan laidasta laitaan vievässä elokuvassa, edes muutamissa kohtauksissa.
Olin viimeksi nähnyt Odottavia naisia ehkä 10–15 -vuotta sitten, kun edellisen kerran katsoin sarjassa kaiken mitä Bergmanilta oli saatavilla edes kirjastossa. En muistanut elokuvasta kuin sen kolmannen episodin, joka onkin itsenäisenä tarinana paras, draamallisin ja kirjallisin. Vanha pariskunta (Eva Dahlbeck ja Gunnar Björnstrand) juuttuu hissiin myöhäisellä kotimatkalla, mikä johtaa aluksi yhdistävään pelästykseen, sitten erottavaan syyttelyyn ja luonteet paljastavaan sopeutumiseen ahdingon kanssa, ja lopulta eroottiseen syleilyyn ja sellaiseen naisen ehdoilla tapahtuvaan sopuun joka esitetään erinomaisella draamadialogilla. Vaikka kovin samanlaistahan taktikoivaa kujeiluahan se romanttinen taktikointi on jokaisessa Bergmanin elokuvissa, niin Dahlbeckin kaltaiset näyttelijät saavat sen kuulostamaan tahtoihmisten esileikiltä. Björnstrandin lytistyneine silinterihattuineen on tarkoituskin näyttää avuttomalta säkiltä Dahlbeckin iskuille.
Kehyskertomuksen käyttäminen tekee selväksi, että kyseessä on kertojansa näkökulma siihen, miten taitavasti tämä näpäytti miestä tilanteen tullen ja miten naurettavasti tämä jatkoi vanhojen virheidensä toistamista huolimatta ainutlaatuisen romanttiselta tuntuneesta huippuhetkestä. Mutta välimatkaa kertojan ja kerrotun välillä Bergman ei tällä kertaa käytä ironiaan, kuten elokuvan kuvakielessä on yleensä tapana. Muistelua kommentoiva naispiiri verbalisoi katsojien ihmetyksen, miksi ihmeessä kertoja on edelleen yhdessä niin mahdottoman miehen kanssa, mihin ainoa vastaus on rakkaus itsessään. Eikä tässäkään ole pisaraakaan ironiaa kuten Bergmanin koomisissa romansseissa, kuten Elämän sateessa (1946) tai Kesäyön hymyily (1955).
Etenkin elokuvan ensimmäinen episodi tuntuu varsin vesitetyltä Bergman-filmiltä. Tarinana episodissa ei ole juuri tolkkua, vaikka osaltaan se täydentää samaan sukuun kytkeytyeiden naisten kohtaloita. Muuta kuvin toteutettua dramatiikkaa ei episodissa ole kuin laatikkomaisessa valotilassa paistattelevat vartalot uimahuoneen lauteilla, mukaan lukien minuutin mittainen tihennetty kohtaus kaulasta ylöspäin antautuvasta Anita Björkistä. Hänhän oli juuri noussut tunnettuuteen Neiti Julien (1951) eroottisessa pääroolissa.
Elokuvan toinen episodi onkin jo sitten aivan muuta, lähes ilman repliikkejä toteutettu kolmen vartin mittainen kertomus, jossa kuolema on kubistinen muukalainen maitolasin takana ja Pariisin naparavintolassa raitahameet leikkelevät hopeanharmaata ilmaa kuin felliniläisessä painajaisessa. Tarinansa päähenkilöllä, Martalla (Maj-Britt Nilsson), on amerikkalainen sulhanen, joka piirustelee hänelle kodin kaavakuvaa, mutta toisesta pöydästä houkuttaa mukaan oikea taiteilija, ruotsalainen (tylsällä tavalla komea Birger Malmsten). Ravintolakohtauksen epätodellisuutta jatketaan vielä erinomaisen tarkennetusti symbolein pelaavalla, ullakkoasunnosta toiseen pienin houkutuksen ja uhkan elein etenevässä siirtymässä. Martan eroottinen uhkarohkeus saa tietysti pikaisen rangaistuksen raskaudella, jota ei voi boheemimiehelle paljastaa. Marta muistelee kokemaansa toisen takauman lävitse, jossa hän on yksin ja (kuten Elämän kynnyksellä -filmin naiset!) kivuliaasti synnyttämässä lasta – mutta jälleen mies saa kehyskertomuksen nykyhetkessä kaiken anteeksi, rakkauden vuoksi.
Niin hyviä nuo toinen ja kolmas episodi ovat, että dvd:ltä elokuvaa katsellessa suosittelen hyppäämään ylitse koko ensimmäisen episodin. Etenkin tuo kakkosepisodin ullakkojakso vetää vertoja hyytävien B-draamojen parhaille kohtauksille, vaikka elokuva kokonaisuutena tuntuu pikemminkin hapuilevalta harjoittelulta kohti bergmaanisempia kesähuuman kuvauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti