Bergman #27: Hiljaisuus (1963)

 

Sitten mennäänkin syvää päätyyn Bergmania. Kaksi sisarusta pysähtyy kuvitteelliseen itäeurooppalaiseen kaupunkiin. Syytä ei kerrota. Kaupungissa vanhempi ja sivistyneempi (sanotaanko ikäneiti Sivistys) tekee kuolemaa ja se nuorempi ja seksikkäämpi (sanotaanko rouva Aistikas) välttelee tajuamasta todellisuutta, johon poikalapsi yrittää häntä kiinnittää. Sisarukset vaikuttavat puhuvan ja elävän toistensa ohitse: kun toinen nukahtaa huoneessaan, toinen sammuttaa hänen huoneestaan radion ja vaihtuu kameran kohteeksi. Lapsi kuljeksii hotellissa ja tutustuu kääpiöiden temppuseurueeseen, joka pukee hänet tytöksi. Maailmasta tuntuvat puuttuvan kaikki arjen vakiot. 

 

Kun Bergmanin 1950-luvun filmeissä kuvakerronnan ainutlaatuisuus on valoilla taustoittamista, 1960-luvulla kerronta on pimeyden eriasteista etualaisuutta. Hiljaisuus on sitä pimeintä vaikkakaan ei parasta mahdollista Bergmania. Jälleen se on tietyillä tavoilla väkinäinen kriittisyydessään ja provosoiva pornoefekteissään. Mutta paljon muutakin se on kuin väkinäinen ja provosoiva, myös naku- ja seksiotoksissaan. Esimerkiksi se, että lapsi elää äitinsä kanssa kahden hotellihuoneessa, pesee tätä ammeessa, kommentoi tämän reisien itsenäistä liikettä ja nukkuu samassa sängyssä, toimii vieraannuttavana efektinä niihin myöhempiin kohtauksiin nähden, joissa äiti katselee muiden seksiä ja haeskelee kumppania itselleen. 

Hiljaisuuden dystopia on omana maailmanaan tarkkailevaa luentaa anova vertauskuvien maailma. ”Mitä tässä lukee?” on elokuvan ensimmäinen repliikki. Alkukohtaus junassa on kaksinkerroin kafkamaisen tilan pohjustus sillä perinteisellä keinolla, että kuvista on pakko keskittyä symbolienluentaan, kun ollaan niin täydellisesti erillään ymmärrettävästä ympäristöstä, junassa jossa ei liiku ketään muita ihmisiä, maailmassa josta näkyy ikkunoiden lävitse vain panssarivaunujen varjoja. Sen jälkeen ollaankin hotellihuoneessa, jonka ainoa näkymä on kulmikkaan ahtaalle, varjojen ja muukalaisten täyttämälle kauppakujalle jonka kyltit näyttävät siansaksalta. Ikivanha tarjoilija tuo viinaa vanhemmalle sisarelle ja ainoa sana jonka hän osaa selittää on ”käsi”. Eipä aikaakaan niin neiti Sivistys käyttää abstrahoitua kättään itsetyydytykseen.

Kaikki mikä voisi olla unta tapahtuu samalla todellisuuden tasolla.Sisarukset ovat kuin yhtä ja samaa lihaa, missä vanhempi on pää ja nuorempi on ruumis. Hotelliin palattua vanhempi sisar alkaa hyväillä nuorempaa, koska tämä on juuri kertonut parittelustaan (joka on ilmeinen valhe) jolloin nuorempi pakenee käytävään ja nappaa ensimmäisen miehen kumppanikseen.

Ilmestyessään elokuvaa pidettiin ensisijaisesti skandaalimaisena ja sitä kuulemma kommentoitiin jopa ”seksifilmiksi”. Alastomuuden häpeämättömyys on kuitenkin yhtä keskeinen osa tämän elokuvan EPÄtodellisuutta kuin kommunikaation ja kielen katoaminen, mihin Hiljaisuus viittaa, olipa kuvien takana kosmologisempi tavoite tai ei; Bergmanin mukaanhan kyseessä oli ”jumalan hiljaisuus”.

Hiljaisuuden öisellä tyhjällä kadulla vyöryvä tankki (jonka rekkarissa lukee Lec XX) tuntuu enemmänkin ennakoivan vuotta 1968 kuin muistelevan vuotta 1956. Tutkijat ovat silti auliisti muistuttaneet, että aina kun B ryhtyi tekemään elokuvaa OMASTA ajastaan, hän katui valintaansa – niin kuin tämän elokuvan kohdalla, jossa itäblokin totalitariteetin uhka on dramatisoitu sekä kuvissa että tarinassa.  

Hiljaisuuden Eurooppa on sanoilla vaikeneva ja lihalla tukahtuva manner. Mutta 2000-luvulle päästessä tämä yksilökohtaisen aistillinen (”seksistentialistinen”?) ahdistus yhdistettynä poliittiseen allegoriaan tuntuu suorastaan ajattomalta. Ja liekö kukaan muu toteuttanut sitä NÄIN puhtaasti kuvilla? Juuri edellisenä vuonna oli valmistunut vastaavalla tavalla dystooppinen Wellesin Oikeusjuttu, mutta Bergmanin Hiljaisuuteen verrattuna se on hapeton ja kliininen kuvanjuoksu.