Kohtauksia eräästä avioliitosta (1974) edustaa Bergmanin aviokuvausten arkirealistista ääripäätä. Se kertoo Mariannen ja Johannin liiton kuudesta vaiheesta, kun heidän suhteensa etenee kadehdittavan täydellisestä kumppanuudesta avioeroon pakottavaan kriisiin ja kriisistä sovintoon. Alunperin käsikirjoitus tuotettiin Ruotsin televisiota varten ja esitettiin kuudessa viikoittaisessa jaksossa (1973). Seuraavana vuonna julkaistuun elokuvaan on tiivistetty sarjan olennaiset jaksot käyttäen samaa rakennetta kuin tv-sarjassa. Ensisijaisesti televisiota varten filmatut kohtaukset on toteutettu pitkillä otoksilla ja hellittämättömillä lähikuvilla. Tavoitteena on tuoda pariskunnan eripuraisuus ahdistavan lähelle katsojia.
Kuusiosaista tv-sarjaa en ole (vielä) nähnyt, joten puhun pelkästään sarjan pohjalta leikatusta samannimisestä elokuvasta.
Marianne (Liv Ullmann) on avioerojuristi ja Johan (Erland Josephson) tiedemies. Kaikki pitävät heitä täydellisenä avioparina. Marianne on esimerkki kansallisesti arvokkaasta äiti-vaimosta, joka hoivaa ja kasvattaa, huolehtii kotitöistä ja perhejuhlista. Tarina saa käänteen, kun Johan jättää Mariannen äkillisesti toisen naisen vuoksi. Vuosien saatossa pariskunta eroaa, ottaa muita rakastajia ja menee naimisiin toisten kanssa, mutta silti he eivät täysin riko siteitä toisiinsa.
Koska Marianne on avioerojuristi, rakkaus on tavallaan hänen ammattinsa. Hänellä on näköala siihen, millainen on 1970-luvun ruotsalainen parisuhde: "Ammatissani olen koko ajan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat romahtaneet mahdottomien tunnevaatimusten alle. Se on barbaarista." Marianne tuntee itsekin, että hän ei ole saanut löytää itseään. Hän on sopeutunut vaimon ja vanhemman rooleihin.
Ensimmäisessä kohtauksessa pariskunta viettää illalliskutsuja ystäväparin kanssa. Pariskunta kehuskelee lehdessä ilmestyneestä mairittelevasta haastattelusta. Toimittaja on luonnehtinut heitä "ihmisiksi, jotka eivät ole koskaan unohtaneet antaa rakkaudelle kunniaa". Tunnelma happanee nopeasti, kun vieraista toinen paljastaa, kuinka "mätä" suhde hänellä on vaimoonsa. Tämä on alkusoittoa täysimittaiselle avioriidalle.
Ensimmäinen kohtaus tuo ystäväparin kautta esille sen, mistä myös Marianne ja Johan tulevat kamppailemaan omassa suhteessaan: miten hyväksyä sekä kumppani että itsensä ilman vaatimusta, että he olisivat jotain muuta.
Vaikka aggressiivisia pariskuntia on monissa Bergmanin elokuvissa, varsinainen väkivalta on suhteellisen harvinaista. Mikään Bergmanin elokuvissa ei auta ennakoimaan kohtausta, jossa eropapereita allekirjoittaessa mies läimäyttää ja potkaisee vaimoa.
Sovinnonteko tällaisen tarinan lopussa näyttää mahdottomalta, mutta Bergman saa uskoteltua sen luonnolliseksi. Kuusi vuotta avioeron ja uusien avioliittojen jälkeen Marianne ja Johan alkavat tapailla toisiaan. Bergman antaa ymmärtää, että eron myötä he ovat oppineet ymmärtämään itsensä paremmin ja saamaan sen vuoksi käytännöllisemmän näkemyksen ex-kumppanistaan. Rakkauden syveneminen dramatisoidaan sillä, että pariskunta pystyy tulkitsemaan tarkemmin toistensa ajatuksia.
Bergmaniin edeltäviin elokuviin verrattuna seksi on aiheena enemmän esillä kuin aiemmin. Parisuhde syvenee, kun se on demystifioitu ja erotettu rakkaudesta. Parisuhdeseksi näyttäytyy yhtä tärkeäksi kuin vanhat perheriitit: seksi on osa yksilöitymistä, itsensä tuntemista erityiseksi. Avioliitossa ja seksisuhteessa pysytään niin kauan kuin sitä voidaan käyttää omaksi koettavan elämän saavuttamiseen – sosiologien oppikirjojen mukaisesti.
Kovin ruotsalaista?
Bergmanin aviosuhteen kuvaus ei ole vanhentunut draamana, vaikkakin sen käsitys naisten ja miesten erilaisista vapauksista on pakostakin sidoksissa aikaansa. Kun tv-sarjasta tehtiin amerikkalainen uusintaversio vuonna 2021, tarinasta vaihdettiin sukupuolten roolit: vaimo onkin se, jonka ulkopuolinen suhde murtaa liiton. Uusintaversiossakin draama on ennallaan. Vastakkain asetetaan liittoon johtanut yksilöllinen erilaisuus ja liiton edellyttämä samankaltaisuus. Somistellen voisi tulkita tätä onnellisen lopetuksen modernia välttämättömyyttä siten, että pitkän avioliiton kuluessa osapuolet ovat vain unohtaneet, miten parisuhde on aikoinaan syntynyt erilaisuuden viehätyksestä eikä samankaltaisuuden välttämättömyydestä.
Yleensä aviodraamojen lopetukset palauttavat tarinan alkutilanteeseen todistaakseen, miten vähän merkitystä avioliitolla on yksilön kehitykselle, mutta Bergman on kiinnostuneempi rakkaudesta, joka kestää sekä avioliiton pakotteet että avioeron aiheuttaman epävarmuuden ja katkeruuden. Ei se ole merkittävästi poikkeava näkökulma aviodraamojen joukossa, mutta aniharva käsikirjoittaja on jaksanut pyöritellä aihetta niin monet kerrat läpi vuosikymmenten. Oppimatta itse mitään elämänsä kannalta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti