”Tällä kertaa hänet oli nimetty Andreas Winkelmaniksi”, sanotaan Intohimon (1969) lopussa päähenkilöstä. Kyse on siis jonkinlaisesta arkkityypistä, jossa on myös paljon samaa – kuten Bergmanin elämäkerrat muistuttavat – kuin ohjaajassaan. Kaiken lisäksi Bergman itse on väittänyt, että kyseessä on sama tarina kuin edellisenä vuonna valmistuneessa Häpeässä (1968), kerrottuna samoilla näyttelijöillä (Max von Sydow ja Liv Ullmann) mutta vain ”rehellisemmin”. Jonkin lausunnon (Frank Gadon kirjassa) mukaan Bergman sanoi sitä myös Häpeän jatko-osaksi, mikä on vielä korkealentoisempi itsetulkinta kuin sisarteoksena pitäminen.
Itse pidän Winkelmanin tulkitsemisesta pienen maailmansa arkkityyppinä, mihin demonimainen nimikin jo viittaisi.
Elokuvan oma nimi onkin vaikeammin tulkittavaa sorttia: ”En passion”, eräs intohimo. Filmin kansainvälisessä levityksessä on käytetty englanninkielistä, selittävää ja hieman Bergmanin pornomaineella kutkuttelevaa nimeä ”The Passion of Anna”. Vaikka Annan hahmo ei ole lainkaan niin keskeinen kuin Andreaksen ja ”passio” tarkoittaa tässä tapauksessa kärsimyksellistä tunnetta, kristillisessä merkityksessä kuluttavaa passiota.
Varsinaisten juonten ja draaman sijaan katsojaa pitää varpaisillaan kaksi jännitettä, Andreaksen eristyneisyys suhteessa muihin ihmisiin ja pienoismaailmaa (Fårön kaltaista saarta) terrorisoivan eläintenvihaajan aiheuttama uhkaa. Sietää varoittaa, että vartin kohdalla nähtävä koiranhirttokohtaus on jotain sellaista mitä ei nykypäivänä voitaisi tehdä edes tietokoneella, niin karmean todenoloinen se on kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Noin muuten, suomalaisen nimensä vastaisesti, Intohimo on niitä hyvin hitaita Bergman-filmejä, joissa ei tunnu tapahtuvan mitään. Kaiken lisäksi katsojaa vieraannutetaan ja fiktion illuusiota rikotaan ajan muodin mukaisesti, kun sen neljä näyttelijää kertovat suoraan kameralle ajatuksia esittämästään hahmosta. Tähän ratkaisuun näyttelijät (tai joku työryhmästä, tiedot vaihtelevat elämäkerroissa) suostuttelivat Bergmanin. Ohjaaja antoi periksi, koska arveli että tällaisen reflektoinnin avulla saisi päätettyä miten viimeistelisi käsikirjoituksen kuvausten aikana. Myöhemmin B katui brechtiläistä vieraannutustemppua, samoin kuin (jälleen) sitä, että kiinnitti hahmot 1960-lukuun ajanmukaisella vaatetuksella.
Miten kokeilumaisena elokuvaa pitääkin, sen parhaat osuudet ovat kuitenkin niitä, jotka näyttävät jääneen filmille kaikessa luonnosmaisuudessaan, kokeiluina tuoda autenttisuutta kerrontaan. Elokuvan värimaailmakin on rosoisen pirtsakka Bergmanin elokuvaksi. Tai ehkä värikuvaus oli edelleen niin uutta Bergmanille, ettei hän voinut arvata miten räikeän leikkisältä punainen muodikas lierihattu näyttää mustanpuhuvien kuvien keskellä? Apeassa maisemassa harhailevan miehen sumentava loppukuva tuntuu sekin olevan aivan toisesta elokuvasta kuin kaikki muu kerrottu. Itse asiassa se voisi olla Tarkovskin Uhrista (1986), joka kuvattiin naapurissa eli pääsarella Gotlannissa, pääosassa sama näyttelijä (Erland Josephson) kuin Intohimon Elis-ihmishirviönä.
Päähenkilöt on nimetty pareittain niin kuin heissäkin kyse olisi ensimmäisistä mieleen juolahtaneista luonnoksista: Andreas ja Anna sekä naapurin Eva ja Elis. Eräänlainen vertailuhahmo Andreaksen erakkoudelle on toinen naapuri, joka on nimetty Anderssoniksi.
Kaiken lisäksi elokuvan draama huipentuu kahteen kohtaukseen, joissa Max von Sydowin esittämä Andreas lukee kirjettä – siis sen sijaan että meille katsojille näytettäisiin ne asiat, jotka ovat eniten vaikuttaneet Andreakselle tärkeiden ihmisten, Annan ja naapuri Anderssonin elämään. Kirjeistä Andreas saa tietää kaiken draaman kannalta olennaisen sekä Annasta että Anderssonista: salaa luettu Annan erokirje vie hänen (ja katsojan) tulkintansa naisesta väärään suuntaan, kun taas Anderssonin kirje paljastaa kaiken sekä ihmisestä että ihmiskunnan henkisestä tilasta.
Yleisin intohimo mitä elokuvassa käsitellään ei siis ole seksuaalinen, vaan julmuus. Andreas on itsekin äkkipikaisen julma ja reaktioitaan selittelemätön, mutta hänen karkeutensa asettuu vähitellen uuteen valoon sen rinnalla, millainen sadisti on naapurin Elis ja miten nöyryyttävästi paikalliset miehet kohtelevat Anderssonia, koska uskovat tämän olevan eläimiä terrorisoiva, aivan omalla selittämättömällä tavallaan julma ihminen.
Intohimo ei ole yhtä mieleenpainuva kuviltaan kuin mustaharmaana valmistunut Häpeä eikä siitä tule tosiaankaan mieleen, että kyse olisi sen sisarteoksesta, mutta kyllä se ohjaajansa synkimmän kauden filminä yhä uudelleen katsomisen kestää. Jos siinä jotain toiveikkuutta on ennakointina 1970-luvun filmeille niin toivo itseinhosta vapautumiselle.
Saarimaailmasta itsestään ei ole pakoa. Saari on Bergmanin taiteilijasieluille heidän taiteensa elinehto, jossa on pakko sietää "itsekkäiden ihmisten veljeys" (B esseessä "Ormskinnet", 1965). Jos tovejanssonmainen huokailu yksinäisten saarten ihanuudesta nostaa näppylöitä on erinomainen vastalääke joko Intohimossa tai sitäkin paremmissa saarimaailman tutkielmissa Kuin kuvastimessa (1961), Persona (1966), Suden hetki (1967) ja Häpeä (1968). (Kosketuksesta ei saarimainen tila jää mieleen, vaikka siinäkin saarella eleltiin)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti