Ullmannille tärkeää on ollut elokuvan poliittinen sanoma siitä, miten sotatila muuttaa hetkessä kaikki moraaliset asetelmat. Tätä sanomaa toistetaan Häpeän jokaisessa kohtauksessa niin asetelmallisesti kuin katsoisi opettavaista larppausta aiheesta. Aseilla uhkaillaan ja ammuskellaan niin tiuhaan, että ajatellessaan tätä Bergmanin elokuvaksi aiheuttaa katsominen myös myötähäpeää: filmihän on selvästi ohjaajansa fantasia siitä, miten Bergmanin kaltainen politiikasta vetäytynyt ihminen osoittautuu sankariksi pakotettuna tarttumaan aseeseen. Joskin sankaruus sinänsä on arvoltaan matalinta elokuvan omassa tarinassa.
Ja pientähän tuollainen ”tiedostavuudella” pullistelu on verrattuna nykypäivän ohjaajiin. Verrattuna esimerkiksi Aki Kaurismäkeen, joka tämän aamun lehtihaastattelussa (Hesari) kehuskelee, että Syyrian sota on (mukamas) TEEMANA esillä hänen edellisessä elokuvassaan, koska siitä kuullaan uutisia kohtausten sisällä.
Jos voi unohtaa Häpeän tendessimäisyyden, Fårön maisemien huvittavan tuttuuden – kuin kuvaisi naapurin hiekkarannalla – ja pakollisen 'ajattoman ajankohtaisuuden' elokuvanteon taustalta, on Häpeä tehokasta fiktiodokumentaatiota siitä, millaista on elää Euroopan sivistyneessä sivukolkassa, johon yhtäkkiä iskee vieras miehittäjä.
Elokuvan sortuminen poliittisen sanoman raskauteen oli vaara, jonka Bergman periaatteessa hyvin tiesi. Nuorena miehenä hän oli ottanut ohjattavakseen poliittisen trillerin Sellaista ei tapahdu täällä (1950), koska näyttelijälakon vuoksi ei voinut edistää omia projektejaan. Elokuva kertoo virolaisen emigrantin sieppaamisesta Tukholmassa ja vaikka Neuvostoliittoa syyttävä poliittinen aihelma on ilmeisen rohkeasti käsitelty aikaansa nähden – Suomessahan ei moista olisi voitu tehdä edes 1970-luvulla – Bergman piti elokuvaa uransa pahimpana alisuorituksena. Virolaiset itse olivat, tietysti, kiitollisia ja ihailivat ohjaajaa siviilirohkeudesta. Suomessa elokuvaa ei ole koskaan esitetty edes telkkarissa, sanoo Elonet-tietokanta.
Häpeässä tapa kerrostaa henkilökohtaista poliittiseen toimii vaivihkaisen nerokkaasti. Päähenkilöpariskunnan (Ullmann ja Max von Sydow) vangiksi putoaa vihollisen laskuvarjohyppääjä, lapsenkasvoinen sotilas, vain vähän sen jälkeen kun pariskunta on kesäisen viinilasillisen ääressä keskustellut lapsen hankkimisesta ja vierähtänyt kuvan ulkopuolelle nurmikkoparitteluun. Näin toive lapsesta toteutuu kirouksen logiikalla: he saavat kyllä lapsen, mutta tämä on aseistettu muukalainen, sellainen kuin kaikki maailman lapset 1960-luvulla olivat, globaalin ilmapiirin perusteella.
Häpeä keskittyy siinä määrin pariskunnan koettelemuksiin, että sitä voisi pitää poikkeuksellisen tarinapitoisena elokuvana Bergmanin ohjaukseksi. Ohjaajansa kaikkien saaritarinoiden joukossa se on myös ainoa, jossa todentotta paetaan saarelta – tai ainakin näytetään, miten toivottomaan välitilaan siinä vain joudutaan.
Sodan yllättävyys ja täydellinen anonyymiys, ketkä sotivat ja miksi, on Häpeässä käsikirjoitettu draamalliseen yleistettävyyteen pyrkien ja siinä se onnistuu paremmin kuin monikaan muu sotafilmi; ehkä paremmin kuin mikään muu. Kunhan sietää sen, että konepistoolia heilutteleva von Sydow näyttää hetken aikaa Navaronen tykeistä eksyneeltä statisilta. Häpeän onkin vitsailtu olevan Bergmanin ainoa "action movie", samassa hengessä kuin Kesä Monikan kanssa on teinifilmi ja Elämän kynnyksellä on sairaalamelodraama.
Lähelle Häpeän tehokkuutta tulee ukrainalainen Klondike (2022), jossa käytetään erinomaisen kurinalaisesti kusturicamaista, arjen jatkuvuuden ja sodan pirstovuuden sekoittavaa surrealismia: asejoukot ja -neuvot vyöryvät taustalla tasangolla kun etualalla pariskunta yrittää pitää puhkiammuttua taloaan ja avioliittoaan kasassa. Samoilla keinoin tehokas on virolainen Mandariinit (2013), yhtä pienimuotoinen ja tarkkaan käsikirjoitettu draamana, ja yhtä pelottavan todenoloinen. Voi kuitenkin sanoa, että Mandariinit ja Klondike jäävät pelkäksi sotadraamaksi, kun taas Häpeässä sota on oikeasti isoihin teemoihin kytkeytyvä analyysi ihmisen perusluonteesta ja siitä miten vaikea meidän on rauhanoloissa kuvitella sodan todellisuutta. Jopa peribergmanilainen ajatelma jumalasta taiteilijana, joka herää sodan hetkellä ja häpeää tekemäänsä, kuulostaa Ullmannin epätoivosta pusertamana repliikkinä aidolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti