Riitti (1969) on absurdi mysteerinäytelmä, jossa näyttelijöitä syytetään sensuurisääntöjen rikkomisesta. Näyttelijät joutuvat tekemään omat päätelmänsä siitä, miten teatterin ja yhteiskunnan suhteen voi tasapainottaa. Päätelmän lopputuloksena on bakkanttinen riitti – tai oikeastaan rituaali, koska kyse on yhteisöllisestä säätelystä, ei yksilöllisestä muutoksesta. Mutta annetaan herra Bergmanin sanoa sitä "riitiksi".
Elokuvan keskushahmo on tuomari Abrahamson, jonka puheille tulee kolme näyttelijää, Hans, Sebastian ja Thea, kukin omalla tapaa reagoiden tuomarin valta-asemaan. Vihamielisimmin asennoituu diiva ja röyhkeä Sebastian, joka pilkkaa tuomarin olevan keskiluokkainen. Tuomari vastaa rauhallisesti, että moinen käsite on kovin epätäsmällinen ja pyrkii osoittamaan, että hän ymmärtää oikein hyvin TÄTÄ taiteilijaa, väittää olleensa jopa liian diskreetti tätä kohtaan. Asetelma on enemmänkin isän ja tuhlaajapojan välinen kuin byrokraatin ja taiteilijan.
Riitissä on kyse puhdistus- ja uudistumisrituaalista, joka näyttelijöiden on suoritettava vapauttaakseen taiteensa ja palauttaakseen arvonsa, mukaan lukien teatterin jumalattaren, Thean arvon. Bergman on nimittänyt tällaisia esityksiä "kohotusriiteiksi", joissa teatteri ja uskonto sulautuvat toisiinsa.
Elämäkertojen tulkinnat elokuvan henkilökohtaisesta purkauksesta pitävät varmasti paikkansa, mutta edelleenkin Bergman työstää henkilökohtaista ongelmaansa koko teatteritaidetta koskevana draamana, ja vain toissijaisesti virkamiesvaltiolle suunnattuna vastalauseena. Se tekee elokuvasta satiiriaan suuremman. Ei paljon muutta riittävästi.
Elokuvan lopussa näyttelijät uhraavat tuomarin riitissä jota tämä kuvittelee (pelkäksi) teatteriksi. Papin pienen roolin tekee itse Bergman. ”Joko esitys on alkanut?” kysyy tuomari, kun ensimmäinen bakkanttiseen fallokseen pukeutunut näyttelijä alkaa läiskiä häntä naamalle. Mitään väkivaltaista tappoa ei kuitenkaan tapahdu, vaan riittää kun näyttelijät saavat tuomarin USKOMAAN esitykseensä. Lopputeksti kertoo tuomarin kuolleen sydänkohtaukseen ja näyttelijöiden lähteneen lomalle ”palaamatta enää koskaan kyseiseen maahan”.
”His darkest and perhaps most hateful film”, on Jesse Kalinin määritelmä Riitistä (1969). Tutkija ei siis tarkoita, että kyseessä olisi ”vihattavin” vaan ”vihaa tihkuvin” elokuva. Taiteilijoiden ja virkamiesten välillä on kuolettava kamppailu, mutta näyttelijätkin vihaavat toisiaan, ja alimpana on klovnin maskissa itkevä naisnäyttelijä. Koska nainen on molempien miesnäyttelijöiden kumppani (toisen rakastaja ja toisen puoliso) ja teatterin jumalatar (=”thea”), yrittää tuomari oitis raiskata tämän.
Ehkä tarkempi määritelmä olisi, että Riitti on aggressiivisuudessaan osoittelevin, itsetietoisin ja turhamaisin ohjaus Bergmanin uralla. Riitti on myös osoitus siitä, miten Bergmanin draama ja kuvakieli muuttuivat median mukaan: Riitti on tehty televisiolle, joten sen henkilökohtaisen, näsäviisaaseen piruiluun sortuvan ärhentelyn byrokratialle voi aivan hyvin katsoa mediansa mukaiseksi draamaksi. 72 minuuttiin leikattuna se ei yritä kertaakaan saarnata asiaansa, vaan luottaa katsojan ymmärtävän vertauskuvista riittävästi.
Geoffrey Macnabin elämäkerran mukaan Riitissä Bergman käsittelee kiristyviä välejään ruotsalaisen virkayhteiskunnan kanssa ja ennakoi 1970-luvun verokavallus-skandaalia, jossa Bergmanista (oman näkemyksensä mukaan) TEHTIIN syyllinen. Tapaus ei ollut tietenkään ainoa isotuloisten taiteilijoiden katkera ulostulo. Astrid Lindgren teki aikuisten satukirjan Pomperipossa (1976) vastalauseena 102%:n marginaaliverotukselle.
Elämäkerrassaan (Laterna Magica, 1987) Bergman tulkitsee viranomaisten kiusaa henkilöönsä kohdistuneeksi vainoksi. Bergmanin mielestä hän ei ole ollut julkinen vaikuttaja, vaan hänen elämänsä sisältö on ollut työssä ja ihmissuhteissa. Viranomaiset, kärjessä verottaja, ovat pakottaneet julkisuuteen, jota hän inhoaa ja halveksii.
Laura Hubner on kirjassaan (2007) verrannut Riittiä Bergmanin aiempaan elokuvaan Kasvot (1958), jossa niin ikään käsitellään naamioitumista vallan välineenä. Taikuriseurueen metsästä löytämä kuoleva näyttelijä kaipaa veistä, jolla hän voisi kaapia kaiken epäpuhtauden pois ja vapauttaa sielunsa merkityksettömästä ruumiista. Taikuri jättää näyttelijän ruumiin aukileikattavaksi oman ruumiinsa sijasta, jotta tämän sielu pääsisi vapauteen. Leikkaamisen ja toistuva väkivallan tarve Bergmanin filmeissä määrittelee kasvojen lisäksi koko ihmiskehon uloimman kerroksen valheelliseksi. Jossain sen alla piilee totuus, joka voidaan tulkita sieluksi vain väkivallan avulla.
Hubnerin rinnastus on osuva, mutta jättää mainitsematta Kasvojen ja Riitin olennaisen sanoman: tarpeettomana pidetyn ruumiin avulla teatteri ja uskonto suorittavat vaikutavimman illuusionsa, taikatemppunsa, jolla viranomaisten ja teatterin välinen tasapaino palautetaan rituaalisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti