Jos Bergmanin tuotannosta yhden unohdetun klassikon haluaisi nostaa esiin niin se olisi Suden hetki (1967). Se ei ole koskaan ollut lähelläkään sellaista klassikon asemaa kuin Neidonlähde tai Mansikkapaikka, mutta vähintäänkin ohjaajansa genrepitoisimpana filminä sen pitäisi olla paremmin noteerattu. Sillä varauksella, ettei se kestä samanlaisia toistuvia katselukertoja kuin Varsinaiset Klassikot.
Suden hetki aloittaa synkkyysfilmien syklin, sitä on sanottu myös Fårö-trilogian avaukseksi, jota seurasivat saaren sulkeutuneisuutta korostavat Häpeä ja Intohimo. Minkä lisäksi se on yksi hienoimmista vampyyrifilmeistä josta kauhun harrastajat eivät ole edes kuulleet. Se on kuin Personasta pelkän kasvoilla esittämisen kopioinut mykkäfilmi, jonka mustavalkokontrastit ja näyttelijöiden hitaat sulkeutuvat reaktiot ovat sietämättömän vahvoja (hyvässä ja pahassa), repliikit harvassa, trikkiefektit (katossa kävely, kasvojen irti repiminen) hiottuja.
Taas kerran ollaan syrjäisellä saarella. Taiteilija Johan (Max von Sydow) kärsii tällä kertaa unettomuudesta ja harhanäyistä, jotka voivat olla torjuttuja muistoja. Johan pitää salaista luonnoskirjaa, josta vaimo Almalle (Ullman) paljastuvat tämän kohtaamiset entisen rakastajansa (tai tämän muiston) kanssa sekä linnanisännän ja "psykiaattisen kuraattorin" kanssa. Sen, että kohtaamiset näyttävät varsin arkisilta, voi tulkita johtuvan Alman mielikuvituksen maanläheisyydestä. Ensimmäinen puoli tuntia elokuvaa on kuin minkä tahansa bergmanilaisen avioparin arkikuvausta. Nopea leikkaus nyreästä keittiönpöytäkeskustelusta linnassa vierailuun on kuin hyppy molempien pahimpaan kuvitelmaan mitä sosiaalinen elämä voi pahimmillaan olla.
Linnanherra ystävineen nöyryyttää ja pilkkaa pariskuntaa, tosin heidän demonimainen inhonsa on myös avointa itseinhoa. Linnasta palattua Johanin kätkemät tunteet ja muistot alkavat tulla pintaan. Elokuvan nimi täyttää kuvan 46 minuutin kohdalla: VARGTIMMEN. Ikään kuin vasta nyt oltaisiin varsinaisessa kuvitelman kuvitelmassa. Pariskunnan valvoessa sudentuntia Johan paljastaa Almalle tappaneensa maalausrauhaa häirinneen lapsen.
Jälleen, kuten Häpeässä, lapsen aiheuttama välitön aggressio (jälleen von Sydowin esittämässä taiteilijassa) on ajateltavissa puolison raskauden herättämäksi uhkaksi ("käärmeenpuremaksi", Johan sanoo) taiteilijan paratiisisaarella. Todennäköisesti Johanin tarina on fantisointia, sillä se on kuvattu ylivalotettuna, eri tavoin kuin muut takaumat.
Tämän kohtauksen myötä mennäänkin sitten syvemmälle fantisointiin muutenkin: Johan näyttää ampuvan Almaa "psykiatrinen kuraattorin" tuomalla aseella. Laukausten myötä Johan onkin jo linnassa, missä häntä valmistellaan uuteen rooliin "kahden rakastavaisen kohtaamisessa". Hän yrittää rakastella ruumiilta näyttävää ex-rakastajaansa labyrinttimäisen linnan keskellä olevalla kivilaatalla, kasvot maskeerattuna klovnimaiseksi naisennaamioksi. Kliimaksin sijaan tilanne muuttuu sellaiseksi Muiden Ihmisten häpäiseväksi pilkaksi kuin vain painajaisessa voi käydä...
Spoiler? (... mutta sitten Alma alkaakin kertoa miten vähän tosi asiassa tapahtui kyseisenä yönä ja ettei Johan ollut poissa kotoa kuin muutaman minuutin.. mutta sitten Almankin tarina muuttuu samanlaiseksi painajaiseksi jossa vampyyrimäinen linnanherra kontrolloi Johania...ja hän itse selittää että todennäköisesti hän alkoi puolestaan muuttua Johaniksi...)
Suden hetki on niitä elokuvia, joissa Bergman edelleen kokeili toden ja unenomaisen vuorottelua. Hän oli aloittanut unijaksojen upottamisen elokuvan avainjaksoksi jo Mansikkapaikassa (1957), mutta oppi luottamaan itseensä UNENOMAISEN ilmaisutavan käyttäjänä Personassa (1966), missä henkilöhahmon sisäinen maailma säröilee ja leikkaa ulkoiseen kuvaukseen kaikilla mahdollisilla tavoilla, jopa filmin materiaalisuudesta ja ulkoisesta todellisuudesta muistuttaen.
Unenomaisuudestaan huolimatta Suden hetkeä voi seurata kuin mitä tahansa vampyyritarinaa, jossa päähenkilö yrittää ponnistella, ettei halujensa viemänä vajoaisi samanlaiseksi olennoksi kuin pimeyden väki. Tämän tarinallisuuden vuoksi elokuva antaa ehkä vaikutelman tekotaiteellisesta genrerykäisystä. Jotkut linnan hahmoista on maskeerattu hyvin samannäköisiksi kuin vuoden 1931 kauhuklassikoissa hirviöt, Dracula ja Frankensteinin monsteri. Päähenkilö Johan, puolestaan, on kuin Draculan antisankari Jonathan.
Viimeistään toisella katselukerralla on syytä, ja oikeastaan helppoakin, unohtaa se vampyyriselitys ja verrata elokuvaa Personaan. Huomio keskittyy nyt siihen, miten Alman muutos Johanin kaltaiseksi (kuten A sanoo) merkitsee myös Johanin muutosta raskaana olevan Alman kaltaiseksi. Huulia koristava klovninaamio, pukeminen silkkihameeseen ja surkea rakasteluyritys osoittavat, että Johan on toden totta kokenut metamorfoosin, muttei ehkä pimeyden puolelle, vaan vaimokseen.
Vaikka Suden hetki on ensisijaisesti tarina pimeiden voimien houkuttamasta taiteilijasta, on olennaista tällaiselle perinteiselle vampyyritarinalle, että siinä on mukana viattoman puolison hahmo. Vampyyrien/kannibaalien possessiivinen voima ei tällä kertaa tepsi lainkaan viattomaan puolisoon, aivan kuin tämän itsetietoisuus (joka tulee esille jo alkukohtauksen meta-asetelmasta) suojelisi kuvitelmien syövereiltä.
Ja jos näytteleminen edustaa omaa uskontoaan pakanallisia houkutuksia vastaan, täytyy tietysti kysyä, voiko olla sattumaa, että Ullmanilla on samanlainen nuoren äidin uhriutta huokuva, lapsenkasvoinen rooli kuin SAMAAN AIKAAN valmisteilla olleessa Rosemaryn painajaisessa (1968) on uskon ja epäuskon kamppailussa revityllä Mia Farrowilla? Tai että kauhugenren toinen radikaali klassikko, Romeron The Night of the Living Dead (1968) fantisoi sekin samaan aikaan pakanallisten ja kannibaalimaisten voimien ylösnousemusta?
Liv Ullmannin mukaan Suden hetken alkuperäinen, Bergmanin kaksi vuotta työstämä käsikirjoitus oli nimeltään Kannibaalit. Kirjoittamisen aikaan Bergman ehdotti Ullmannille, että tämä muuttaisi asumaan hänen kanssaan, olihan takana molemmille kuolemattoman maineen takaava Persona, ja etenkin kun Ullmann odotti hänen lastaan. Ullmann kieltäytyi ja palasi Norjaan, mutta palasi sieltä takaisin Bergmanin luokse, koska tämä ehdotti hänelle pääosaa uudessa filmissä. Sen nimi ei ollut enää Kannibaalit vaan Suden hetki ja sen pääosan nainen olikin nyt raskaana... joka aloittaa elokuvan puhumalla suoraan... ohjaajalle.
Periaatteessa hän puhuu tietenkin kameralle ja katsojalle, mutta Ullmannin oman todistuksen mukaan näkökulmaratkaisu oli hänelle erittäin helpottava tapa päästä sisään elokuvaan, jonka maailma on pidemmälle fantisoitu kuin missään muussa Bergmanin filmissä.
Tämä Ullmannin puhuttelema taho on myös elokuvan tarinan ylin kertoja, jota ei dramatisoida missään vaiheessa. Katsojan on itse tulkittava mikä osuus kertojalla on elokuvan omassa muotokielessä, etenkin yliluonnollisissa kohtauksissa. Ratkaisu ei ole kovin kaukana vanhoista goottilaisista kauhuromaaneista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti