Bergman #21: Vankila (1949)

 

Dokumenttifilmit ja tv-työt mukaan lukien Ingmar Bergman ohjasi urallaan yli 60 elokuvaa. Niistä 30 filmin valitseminen ja järjestäminen parhauden mukaan perustuu ensisijaisesti siihen, miten motivoitu olen katsomaan uudelleen kyseisen elokuvan. Tällä tavoin teos saa arvon siitä, mitä se juuri nyt merkitsee. Joitakin Bergmanin ohjauksia, kuten dokumentteja, en ole koskaan nähnyt ja tuskin näenkään. Muutama elokuva, kuten Marionettien elämästä, on edelleen postimatkallaan Englannista, jollei Suomen posti ole jo kadottanutkin niitä. Joitakin Bergmanin elokuvista saa nopeammin ja halvemmalla uusina dvd-levyinä kuin esimerkiksi käytettyinä Suomen verkkokirppareilta. Lisäksi on elokuvia, kuten Harjoitusten jälkeen, josta en ole vielä päättänyt, olisiko siitä mieltä maksaa 20€ englantilaisena painoksena tai 12€ saksalaisena painoksena ilman ymmärrettäviä alatekstejä.

 

Vankila eli Fängelse (1949) on niitä Bergmanin varhaisia töitä, jonka näin ensi kertaa tänä kesänä. Siinä on tuoreutta monessakin mielessä. Se on ohjaajansa ensimmäinen elokuva, jossa hänellä oli täysi määräysvalta sekä käsikirjoituksessa että ohjauksessa. Ehtona oli se, että hän kuvasi nopeasti, lykkäsi omaa palkkiotaan ja työskenteli pienellä budjetilla. Macnabin elämäkerrassa siteerataan tuottajan yllyttäneen ohjaajaa: "Tee halvin elokuva, joka on koskaan tehty ruotsalaisessa studiossa, ja saat vapauden luoda niin kuin tiedät parhaiten.”

Tuloksena on joiltakin osin raakile, eikä pelkästään siksi, että ohjaaja vielä kokeili

• miten sekoittaa todellisuudentasoja, etenkin metakerrontaa tarinaan;
• miten sekoittaa mahtipontisesta symboliikasta ahtaita kuvia keskelle tarinoivaa kohtausta;
• miten sekoittaa komediaa, tragediaa ja provokatiivisia aiheita, kuten prostituutio, äärimmäinen köyhyys, itsemurha, vapaat seksisuhteet, parisuhdeväkivalta ja lapsenmurha.

Elokuvan prologi on oikeastaan sen hienoin osuus, koska siinä kaikki toimii tiiviimmin kuin oikeassaan missään muussa Bergmanin varhaisista elokuvista mikään kerronnallinen kokonaisuus. Näemme vanhan miehen kävelevän hävitetyltä näyttävästä maisemasta parakkeihin, jotka osoittautuvat elokuvastudioksi. Mies paljastuu mielisairaalasta päässeeksi matematiikan opettajaksi, jonka arvovalta saa nuoren ohjaajan kuuntelemaan hänen ehdotustaan: ohjaajan pitäisi tehdä elokuva siitä, miten paholainen hallitsee maan päällä. Tästä siirrytään, edelleen prologin sisällä, kohtaukseen, jossa ohjaaja keskustelee aiheesta toimittajan kansa. Toimittaja innostuu aiheesta ehdottaen materiaaliksi paikallisen, 17-vuotiaan prostituoidun elämäntarinaa.

Varsinaisen elokuvan alkaessa kamera rullaa Västerlånggatanilla dokumentin omaisesti, mutta kertojaääni selittää, että olemme juuri nähneet prologin ja luettelee sitten kaikki elokuvan työntekijät pohjustaakseen tarinan: on kulunut kuusi kuukautta prologin tapahtumista. Prologi on siis osittain ”realistisempi” kehyskertomus, jonka henkilöt esiintyvät tarinassa tyypiteltyinä. 

Eniten on tyypitelty prostituoidun Birgitan hahmoa. Prologissa hän oli itsevarma ja suhtautui huvittuneen ivallisesti miesten kiinnostukseen romantisoida hänen ammattiaan; tarinassa hän on uhri, jonka laiton vauva päätyy kahden kovaluontoisen sisaruksen (toinen on lapsen isä) käsiin ja tietysti vainaaksi. Toimittaja on tarinassa niin äärimmäinen boheemi ja juoppo, että suunnittelee kaksoisitsemurhaa, josta päätyy sitten Birgitan hoiviin, tämä kun hyväksyy hänen lapsellisuutensa nähdessään hänet – näin minä tulkitsen – lapsena jonka on juuri menettänyt. 

Pariskunta on samalla tavoin sattumaan ja onnekkuuteen luottava romanssipari kuin suosikkibergmaneihini kuuluvassa Elämän sateessa (1946). Harmi vain, ettei tätä asetelmaa käsitellä yhtä perusteellisesti draamana kuin Elämän sateen pariskuntaa. Tai ylipäänsä draamana. Tyypittely taiteelliseksi toimittajaksi ja hyväsydämiseksi prostituoiduksi unohdetaan sekin tässä pariskunnan idyllijaksossa.

Idyllin illuusiomaisuus paljastetaan Birgitan pitkässä unikohtauksessa, joka on elokuvan bergmanimaisin, mutta missä myös näkyy tuotannon halpuus, ehkäpä ohjaajankin epävarmuus siitä, miten pitkälle pelkistään unikohtauksen symboleita. Olennaista tarinalle on se, että ainoastaan unen sisällä paljastetaan paholaisen houkutelleen Birgitan uneksimaan, että maailmasta voisi eristäytyä lapsenomaiseen onnelaan (vanhan naisen ullakolle). 

Komeaa boheemitoimittajaa esittävä Birger Malmsten on jälleen aivan liian kepeä keskeiseen rooliin, jossa pitäisi ilmaista pinnan alla kuplivaa paheellisuutta. Sen sijaan Birgittaa esittävä Doris Svedlundon niin aidosti sydäntäsärkevän haavoittuvainen, että se vie juonenkin mukanaan vain yhteen mahdolliseen lopetukseen. Tarinan ensimmäisessä versiossa Bergman oli yrittänyt kääntää tarinan sentimentaalisesti uskonnolliseen pelastukseen, mutta onneksi luopui siitä. Elämäkerran mukaan syy oli käsikirjoituksen lukeneen kollegan palautteessa.

Paljon jäi silti puolitekoiseksi. Kun juonta ei viedä mihinkään järjelliseen sulkeumaan, jää draamakin kesken, samoin tarinan suhde kehyskertomukseensa. Eikä se elokuvan nimeen sisältyvä ajatus maailmasta paholaisen hallitsemana vankilana tule tematisoiduksi. Ehkä se on ollut hyödyllisempi työnimenä projektille. Muidenkin Bergmanin elokuvien kohdalla tulee sama ajatus: nimi on ollut tärkeämpi käsikirjoitukselle kuin siinä, mitä ja miten päätyy filmille.

Vankila lopetetaan kuin seinään tai ikään kuin odotellen, että sen tarinaa voisi joskus jatkaa studiotyön omilla ehdoilla. Ehkäpä jonkin kirkastuvan teologisen mallin varassa.