Viihdyttäväksihän elokuva oli alusta alkaen tarkoitettu, isommalle yleisölle kuin edellinen ohjaus, nöyryytysten sarjana kuvattu Viettelysten ilta (1953). Kaupallinen menestys elokuvasta tulikin.
Uuden elokuvan ja keventyneen asenteen merkiksi kertojaääni pahoittelee: "Tämä komedia olisi voinut olla tragedia... jollei kaikki olisi päättyyt onnellisesti". Harva taideohjaaja on saanut laittaa viihteestään disclaimerin niin näkyvälle paikalle.
Tällä kertaa Bergmanin vakioherrasmies Gunnar Björnstrand esittää lemmenkipeää gynekologia, jonka työ vaikuttaa enemmän naisten terapioinnilta kuin klinikkatyöltä. Puolisoa esittää onneksi Eva Dahlbeck, jonka kanssa Björnstrand teki sen herkullisen hissilyhärin Odottavia naisia -elokuvassa (1954). Yhteistyö jatkui myös Kesäyön hymyilyssä (1955), joten tästäkin on kimputtunut yksi trilogia lisää tutkijoiden makusteltavaksi.
Oikeasti Bergmanin komiikka ei ole lähelläkään Lubitchin kerroksittain rakentuvaa huumoria, eikä tarvitsekaan. Bergmanilla on aina ollut piikittelevä dialogi hallussaan omalla tavallaan. Ja aikuismaiselle tapakomedialle oli Ruotsissa omasta takaa malli ja perinne Mauritz Stillerin mykkäseksikomedioissa, kuten Erotikonissa (1920). Vaikutussuhdetta tulee siis kysyä niin päin, että mitä jo Lubitsch oppi Stilleriltä.
Tutkijoiden mukaan vakavan farssin tekeminen ei olisi Bergmanilta onnistunut ilman kokeneen näyttelijäparin apua. Draaman asetelma on silti samanlainen vapauksien kiikkulauta kuin monessa muussa avioliittoa käsittelevässä Bergman-filmissä. Elokuvan alkaa siitä, että gynekologi David ilmoittaa rakastajalleen Susannelle lopettavansa suhteen. Farssikohtausten kehyksenä toimii matkanteko, ensin autossa ja sitten junassa. Takaumissa David muistelee ensitapaamista, kesäistä ihostelua tämän kanssa ja nopeaa kyllästymistä.
Junamatkasta alkaa elokuvan varsinainen aviodraama. Junaosuuden aloitus olisi varmaan se elokuvan (ainoa) lubitschmainen kohtaus: David tulee junan loosiin ja istuu vaimonsa viereen, mutta kumpikaan ei paljasta loosissa istuvalle herrasmiehelle – eikä katsojalle – että he ovat pariskunta. Vaimon pistäytyessä pois loosista herrasmies lyö vetoa Davidin kanssa, että ennen Tranåsia hän saa pusun naiselta. Myöhemmin David haastaa herrasmiehen uuteen vetoon: HÄN kyllä pussaa naista ennen Älmhultia.
Paikannimien huvittava banaalius keskellä ensimmäisen vaunuluokan ylellisyyttä tuo esille äijyydestä kilpailun naurettavuuden. Junamatka kulkee tylsästä Mjölbystä kohti Kööpenhaminaa, aikakauden luvattua (näin epilogissa selviää) vapaan rakkauden kaupunkia. Ennen perille tuloa pariskunnan pitäisi ratkaista, erotaanko vai ovatko muistot tärkeämpiä kuin uskottomuuden aiheuttama halkeama.
Viiksekkään herrasmiehen poistuessa Davidin muistot siirtyvät perheeseen, lähinnä jäytävään ristiriitaan porvarillisen julkisivun ja salaisen romanssin välillä. Muistelut keskeytyvät kun vaimo sieppaa häneltä arvovallan romantiikan muistelijana: takaumassa selviää vaimon tienneen suhteesta ja seuranneen tätä hotelliinkin. Ja jos David on ollut valmis vaarantamaan pitkän avioliiton niin vaimon mielestä hänellä on sama oikeus uuteen suhteeseen... molempien vanhan ystävän, Carl-Adamin kanssa.
Bergmanin komedioihin erikoistunut Arne Lunde on muistuttanut (2014), että yhteistä 1950-luvun komediatrilogialle on vinoilu ruotsalaisella yläluokalle, erityisesti miesten tapaporvarillisuudelle. Aiemmissa filmeissä perhepiirit edustivat työväenluokkaa tai pikkuporvarillista keskiluokkaa, mutta komedioissa Bergman kääntää pilkkansa perittyä varallisuutta ja patriarkaalista pöyhistelyä vastaan. Komediat upposivat 1950-luvun yleisöön, joka uskoi demarien sanomaan luokkayhteiskunnan kuoppaamisesta.
Kertomusrakenteen ohella elokuvan ainoa yllätys on Harriet Anderssonin esittämä melankolinen tytär, Nix. Bergman tekee selväksi, että ”polar forskare” -uraa suunniteleva Nix on aivan eri sukupolvea kuin ne saaristossa loikoilevat turhamaiset nuoret vaimot, joille gynekologi voi merkitä viimeistä romanttista hahmoa. Näin Bergman yrittää ottaa etäisyyttä siihen idealisoimaansa erotiikkaan, jonka ruumiillistamiseen hän oli käyttänyt 20-vuotiasta Anderssonia edellisvuotisessa Kesä Monikan kanssa -filmissä. Baskeripäinen Björnstrand näyttää täsmälleen Bergmanilta itseltään valvoessaan platonista kesäyötä tytär-Anderssonin kanssa. Ikään kuin Bergmanin työ- ja seksisuhde Anderssoniin olisi tällä kuvalla kuitattavissa isälliseksi mentoroinniksi.
Näin Bergmanin elokuvien maailma kerrostuu vähitellen itsensä päälle ja hahmojen psykologinen uskottavuus rakentuu näyttelijöiden edellisten roolien varaan. Eroottisesta salalatauksesta puhumattakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti