Bergman itse harmitteli jälkeenpäin elokuvaa "toivottoman epätasaiseksi" ja "mahdottomaksi melodraamaksi”. Itselleni elokuva oli äärimmäisen kiinnostava ihan siksi, että näin sen nyt ensimmäistä kertaa.
Elämäkerrat ovat filmiä kiitelleet, koska siinä on niin paljaasti esillä Bergmanin oman elämän aineksia uransa nuoruusvaiheesta ja avioliitosta Ellen Lundströmin kanssa (1945–1950). Nyt ei olla sentään teatterissa, vaan Helsingborgin maakuntaorkesterissa. Miespääosan Stig kompuroi keskinkertaisena viulistina joka uskoo liikaa lahjakkuuteensa; vaimo Marta taas on aidosti lahjakas, mutta vailla itseluottamusta. Orkesterin vertauskuvallisuuden elokuvan ja teatterin edustajana vahvistaa se, että kappelimestaria esittää ohjaaja-maestro Victor Sjöström.
Uteliaana avasin tuoreen Bergman-tutkimuksen, Ingmar Bergman at the Crossroads (2022), mitä siellä sanotaan tällaisesta välityöstä.
Ei mitään. Ei kerrassaan mitään.
Kirjastosta olen toki lainannut Maaret Koskisen erinomaisen, kaikenkattavan Bergman-teoksen (Alussa oli sana), mutta sen KIRJALLISIIN OMINAISUUKSIIN keskittyvä näkökulma vaatii vielä sulattelua, mitä sanottavaa itsellä olisi sen pohjalta, tästäkään ohjauksesta.
Palataan itse elokuvan pariin.
Onnea kohti alkaa sekin kehyskertomuksella. Stig (Stig Olin) saa kesken orkesteriharjoituksia tietää, että vaimo Marta (Maj-Britt Nilsson) on kuollut ja tytär loukkaantunut keroseeniuunin (?) räjähdyksessä. Tästä hypätään seitsemän vuotta taaksepäin avioliiton alkuaikaan. Jälleen kerran elokuvalla on ikään kuin toinen aloitus: alkuteksteissä kerrotaan siirtymä ja näytetään sitten orkesterin virittelevän soittimiaan. Edestä päin Sjöströmiä kuvattaessa hänet nähdään mustaa taustaa vasten, hahmona joka on tarinallisen ajan ja paikan ulkopuolella.
Sjöströmistä tulee kehyskertomusta edustava kertojaääni ja romanssin kummisetä, jonka kesäisessä makoilllessa esittämät pohdinnat (samanlaiset kuin myöhemmin Mansikkapaikassa!) virittävät katsojankin miettimään, miksi Stig ja Martta tarrautuvat toisiinsa niin lapsellisesti, heikkoutensa ja yksinäisyytensä torjumiseksi. Kohtaus on elokuvan mieleenpainuvin kiertäessään niin taitavasti kerronnan sisäpuolelta kertomuksen ulkopuolelle.
Musiikki kehystää tarinaa mutta taiteen sijaan varsinainen tarina käsittelee parisuhdetta ja sitäkin samalla asetelmalla kuin monessa muussa B-filmissä: mies syyttää naista raskaaksi tulemisesta, väittää ettei lapsi ole hänen ja ilmaisee kaikin tavoin inhonsa perheenlisäystä kohtaan. Iloa lapsen syntymä tuottaa sen hetken, kun se liikuttaa Stigiä soittamaan osana orkesteria.
Mitään parisuhteen kemiasta syntyvää syytä ei anneta sille, miksi sitten Stig pettää vaimoaan. Viettelevä Nelly ilmaantuu orkesterin harjoituksiin kuin musiikin loihtimana, katkeran keskinkertaisuuden muusana. Nellyä esittää julman komea Margit Carlqvist, joka paremmin muistetaan Kesäyön hymyilyn ammuskelevana kreivittärenä.
Lopuksi palataan takaumista tragedian keskeyttämään nykyhetkeen. Onnettomuuden aiheuttama itsetutkiskelu ratkaistaan orkesterikohtauksella, jossa Stig nyt äkisti löytääkin musiikista itsestään lohdun, jota hänen ei ole aiemmin näytetty ymmärtävän tai janoavan.
Väistämättä tulee mieleen miten taiten Kieslowskin Sininen (1994) onnistui – Bergmaniin verrattuna – välttämään sen kaiken hurskastelevan pateettisuuden, mitä Beethovenin yhdeksännen etualaisuus tuo pakosta mukanaan, kun se laitetaan edustamaan yksilötragedian vakavuutta.
Draaman laaduttomuutta tässä hieman unohdetussa filmissä on se, että kohtaukset ovat niin lyhyitä, että useimmiten näyttelijät vain keskittyvät vain meneillään olevan kohtauksen tunnesisältöön, paisuttaen tai supistaen esittämistään. Macnabin kirjassa tyyliä luonnehditaan ”melodramaattiseksi poseeraukseksi”. Saattoihan syy olla siinäkin, ettei ohjaaja saanut Olin&Nilsson -parista samaa irti kuin tutuista näyttelijäparikomboistaan. Maj-Britt Nilsson tuli myöhemmin hänen ohjaukseensa Kesäisen leikin (1951) ja Odottavissa naisten (1952) pääosissa.
Miesosan takatukkainen Stig Olin sai ohjaajan muissa filmeissä tilaa lähinnä sivuosissa... paitsi esikoisohjauksessa Kriisi... ja sai tavallaan hyvityksen kun tytär Lena Olin pääsi pääosaan Harjoitusten jälkeen -elokuvassa 35 vuotta myöhemmin...
Draaman laadukkuutta elokuvassa, kuten muissakin Bergmanin ohjauksissa, ovat variaatiot tunteen vaihtumisen hitaudessa ja nopeudessa. Tätähän teatterikin on parhaimmillaan: edellisen kohtauksen tunnetilasta jää jotain ”päälle” seuraavan esittämiseen ja seuraavan kohtauksen tunnetilaa ennakoidaan käyttämällä jotain siihen sopivasta rekisteristä (isommin/pienemmin ja lämpimämmin/kylmemmin kuin mitä meneillään oleva kohtaus edellyttäisi. Ei siis pelkästään käsikirjoituksen edellyttämää dramatisointia kohtauksen sisällä, vaan oikean elämän 'etukäteen muistamista' liioitellen. Itsesäälin matalaa dramatiikkaa, ei koskaan korkeampaa kuin ryhmäsuoritajaksi tyytyvän maakuntamuusikon tajunta.
Vain muutamissa kohtauksissa tuo tunteiden vaihtumisen rytmi pääsee loistamaan, aivan kuin näyttelijäohjaaja-Bergman olisi saanut työvuoron niissä omakohtaisen tutuissa tilanteissa, joissa Stigin epätoivo saadaan näyttämään tragikoomiselta: hänen vatsakipunsa ovat tärkeämpiä kuin vaimon raskauskivut, hänen epätoivonsa on niin arvokasta (ja taiteen ehto, kuten hän alkupuolella juhlissa julistaa) että se edellyttää raskauden viemistä loppuun saakka abortin sijaan.
Aviotarinalla on selvästikin aivan liian pitkä aikaskaala, jotta se toimisi draaman ehdoilla, ja pitkää skaalaa suosivan perhemelodraaman (F&A) toteuttamiseen Bergmanilta meni vielä seuraavat kolme vuosikymmentä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti