Bergman #18: Kriisi (1946)

 

Katsoin peräjälkeen Satamakaupungin ja Kriisin. Edellisen olin nähnyt telkasta vuosikymmeniä sitten, jälkimmäistä en koskaan aiemmin. Kriisi on Bergmanin esikoisohjaus (1946), mutta silti se on monin kerroin kiinnostavampi sekä taiteessaan että tarinassaan kuin dokumenttimaisuudessaan erottuva Satamakaupunki (1948), joka voisi olla kenen tahansa ohjaama probleemikuvaus (kaksikymppisistä) ongelmanuorista.

Kriisi on hassahtaneen liioiteltu nimi kasvutarinalle, jossa elämänvaiheet ja -vivahteet ovat enimmäkseen tavanomaisia. Elämää suurempana teemana ”kriisi” on yhtä selvästi mukana tässä niin kuin muissakin Bergmanin filmeissä, mutta aiheen ja tarinan esittelevämpi nimi voisi olla ”Nellyn kaksi äitiä”. Käsikirjoitukseen käytetyn alkuperäisen (tanskalaisen) näytelmän nimi oli Moderhjertet.

Tätäkin ohjaustaan Bergman väheksyi ja inhosi, selittäen sen heikkoutta ensimmäisyyden kömpelyyksillä. Siitäkin huolimatta, että se on erittäin naiskeskeinen tarina, ja sellaisiahan B piti parhaina ohjauksinaan (Persona ja Huutoja ja kuiskauksia).

Kriisin tarina sijoittuu maalaiskaupunkiin, joka on niin pieni, etteivät junatkaan häiritse sen rauhaa, selittää kertojaääni. Päähenkilö Nelly on kuin maalaishiiri, jolle mallia antaa sekä turvallinen maalaisäiti että turmeltunut kaupunkiäiti. Kumpikin äideistä, hyvä kasvattaja ja paha biologinen, haluaisi Nellyn omakseen. Kumpikin uskoo ajattelevansa Nellyn omaa parasta, tarinan empatian ja hallitsevan näkökulman ollessa motiivejaan puntaroivan hyveellisen kasvattajan puolella. Nellyä esittävä Inga Landgré tuo osaltaan elokuvaan kiltin teinitarinan henkeä. Näkyy hän esiintyneen myöhemmissäkin Bergmanin filmeissä, vaikkei ole mieleen jäänyt.

Nellyn tarina olisi muuten pelkkä kertojaäänen kommentoima perhemelodraama ilman Jackin (Stig Olin) hahmoa, joka on varsin villi hahmo tällaisessa genressä. Jack on Nellyn luonnetta vapauttava taiteilijaluonne, mutta myös Nellyn äidin rakastaja.

Maaret Koskisen Alussa oli sana -tutkimuksessa kerrotaan, että Jack-hahmo esiintyi toistuvasti Bergmanin teksteissä 1940-luvulla, sekä proosassa että näytelmissä. Kriisi on ainoa elokuva, johon hän tallentui. Vaikka yksi hahmon esikuvista oli Viiltäjä-Jack, ja vaikka seksuaalinen väkivalta on sekin toistuvasti esillä Bergmanin varhaisissakin kirjoituksissa, on tämän Jackin pelottavuus enemmänkin miehisen itsesäälin lumoavuudessa. Tällä tempulla Jack kellistää jopa hyveellisen Nellyn. Draaman ehdoilla toteutettu viettelykohtaus muuttuu hätkähdyttävän tehokkaasti leikatuksi, koko-elämä-yhdessä-tilassa -kohtaukseksi, kun äiti yllättää pariskunnan buduaarista. Keskustelua ei käydäkään seksistä, vaan siitä, mitä ”jackius” naisille merkitsee ja kuinka todellinen hän on ihmisenä. Jo yksin tämän kohtauksen takia elokuva kannattaa katsoa. Yleensähän nämä käänteentekevät viettelykohtaukset tapahtuvat Bergmanin melodraamoissa viimeistään puolen tunnin kohdalla, mutta Kriisissä lähellä filmin loppua.

Sanoma on aiheen kannalta selvä: rauha laskeutuu sukupolvien välille vasta kun äijämiehen itsetuhoisia uhkauksia ei oteta enää tosissaan. Kuulostaa kömpelöltä mutta toimii uskottavasti, kun vuosi on 1946.

Ansio tähän rakenteellisesti rohkeaan painotukseen voi olla alkuperäisessä näytelmässä, mutta Jackin hahmo on täysin Bergmanin itse kehittelemänä ja alkuperäiseen näytelmätekstiin lisäämä! 

Jackia esittävä lapsenkasvoinen Stig Olin tuntuu aluksi valinnalta svengaavan nuorisokapinallisuuden ymppäämiseksi perhemelodraamaan, mutta lapsekkuuden ansiosta Jackin ronski dekadenttius alkaakin näyttää teatterimaiselta maskilta aivan kuten hänen tupakointinsa ja roistonviiksensä (vakiotunnus B:n komedioissa). Maaret Koskinen huomauttaa kirjassaan, että Jackin repliikkeihin Bergman on sujauttanut mielipuoliselta kuulostavia ajatuksia, joissa viittaa oman kirjoitustyönsä ahdistavuuteen: ”Lohikäärme vahtii minua. Ja se antaa minulle kaiken mitä tarvitsen pientä korvausta vastaan, muutama milligramma ruumistani ja aivojani joka viikko.”

Maalaiskaupungin miljöö on sekin poikkeus Bergmanin tarinaksi, koska yleensä hahmot liikkuvat ahdistavan kaupungin ja maaseudun/saariston vapauden välillä. Maalaiskaupungissa ollaan vapauden reunalla ja voidaan jo hieman makustella romanssia ja seksin lupausta, kun taas Oikea Kaupunki kauneussalonkeineen (biologisen äidin toimipiste) edustaa väistämätöntä nautinnoille antautumista. Maalaiskaupungissa vallitsee tätä varten ympärivuotinen kesä, kuten muissakin 1940-luvun ruotsalaisfilmeissä, joille pohjoinen valo ja kesäisen luonnon nakustelu olivat valtti kansainvälisille markkinoille. 1950-luvulla näihin tarinoihin lisättiin yksipuolisen nuoria päähenkilöitä, joiden kapinallisuus selitti seksuaalisenkin vapautumisen tarvetta. Mutta Kriisi on vielä tukevasti kiinni sotaa EDELTÄVÄN Ruotsin tunnelmissa, kunnes loppua kohden taipuu siihen, että Nellynkin on ymmärrettävä, millaiseen pimeyteen eurooppalainen citymaailma on ennättänyt vaipua sodan aikana.