Bergman #17: Jano (1949)

 

Kuvittelin katsoneeni Janon (1949) joskus kirjaston kokoelmasta, mutta ei siinä ole mitään minkä muistaisi nähneensä. Paitsi samat näyttelijät, samoissa parisuhteen valheellisuutta ja väsymystä käsittelevissä asetelmissa. Sävy on tummempi ja elokuvan kolme rakkaustarinaa synkempiä kuin yleensä, minkä lisäksi kokoava idea on toteutettu aivan eri tavoin kuin myöhemmässä episodifilmissä Odottavia naisia (1952).

Jano on siis sekin omanlaisensa erikoistapaus Bergmanin tuotannossa, vaikka näyttää kertaavaan Vankilaa. Sen kolme rakkaustarinaa kytkeytyvät toisiinsa tavalla, jollaista harvoin näkee elokuvissa, mutta useinkin romaaneissa: yksi tulee naisen paljastavana takaumana, mutta toinen ja kolmas (ilmeisesti) miehen kuvitelmana.

Birger Malmsten ja Eva Henning esittävät pariskuntaa, kuten samana vuonna ensi-illan saaneessa Vankilassa, mutta nyt tasaveroisen epätoivoisina. Pariskuntana Malmsten ja Henning eivät ole sitä kuumeisinta ja kiivainta bergmania kuten myöhempien B-romanssien pariskunnat, mutta sentään Malmsten ei tässä ärsytä kuten yleensä, etenkin kun Henning hallitsee tilanteita.

Junamatka on jälleen kehyskertomuksena, kuten myöhemmin Rakkauden oppitunnissa. Tällä kertaa matkaa tehdään halki raunioiksi soditun Saksan ja vuosikin ilmoitetaan tarkasti (1946). Nainen, Rut, muistelee suhdetta, josta tuli raskaaksi ja abortin myötä steriiliksi. Mies, Bertil, muistelee/kuvittelee ahdistuksesta kärsivää leskinaista, Violaa, joka pakenee tyrannimaisen psykiatrin klinikalta. Viola on ollut Bertilin rakastaja, mutta sen suhteen laatu meni kyllä itseltäni ohitse. Arvosteluja lukiessa huomaa, että niin on mennyt muiltakin. Sumeilevaa taidetta siis? Art-by-accident.

Junamatkan unenomaisuutta korostavat jälleen ikkunoihin heijastuvat, Saksan kaupunkien mustat raunioprofiilit. Bergmanin mukaan hän olisi halunnut kuvata junamatkaa oikeasti Saksassa jos budjetti olisi sallinut. Loppputulos on kuitenkin parempi tällaisena matkan allegorisuutta korostavana teatterimaisena kuvauksena. Juhlivat ruotsalaiset vetävät ikkunaverhot alas ollakseen näkemättä saksalaisten kurjuutta, toiset taas ojentavat heille eväitään. 

Matkaanlähtö Baselista kohti pohjoista korostaa ruotsalaisten kahtiajakautumista. Vastakkaisessa vaunussa ovat matkalla ne natsi-Saksan kanssa liittoutuneet hyväosaiset, Rutin aborttiin pakottanut luutnantti vaimoineen, jotka ovat sodan jälkeen matkalla kohti Italiaa. Vastakkaisen vaunun ikkunasta heille ivailevat Rutin ja Bertilin kaltaiset taiteilijaluonteet, jotka tuhlaavat kaikkensa maistellakseen elämää ja palaavat pohjoiseen haluttomina kohtaamaan todellisuutta.

Kolmas rakkaustarina on sekin Bertilin kuvitelmaa, sillä takauma käsittelee kahden naisen, Violan ja Valpurin sattumasta alkavaa kohtaamista juhannukseksi tyhjenneessä Tukholmassa. Elokuvan rakenteellinen koukku VOISI OLLA kysymyksessä, miksi Bertil kuvittelee moista tarinaa, jossa hän ei ole itse läsnä? Siksikö, että naiset ovat olleet (Rutin takaumassa näytettyinä) samassa tanssikoulussa kuin Rut? Selittääkö pelko Rutin (lesbisestä) salaisuudesta sen, miksi Bertil kuvittelee tappavansa Rutin ja että katsojalle uskotellaan näin tosiaan tapahtuneen poliisipartion pysäyttäessä junan? Otos kädestä, joka kurottuu tyhjyydestä kohti syyllistä miestä, on yksinkertaisuudessaan erinomaisen arvuutteleva kuva siitä, mihin suuntaan tarina ja mihin tyyliin kerronta kääntyykään seuraavaksi...

 

Episodifilminä tätä kokonaisuutta katsoo, koska tarinoiden kytköksissä on liikaakin tulkintatilaa. Bergmanin puolustukseksi voi sanoa, että käsikirjoitus ei ollut tällä kertaa hänen omansa, vaan hänen arvostamansa kollegan, Herbet Greveniuksen. Onnellinen lopetus on joka tapauksessa häiritsevän hölmö ja ihme kyllä vailla ironiaa, kun pariskunta on koko elokuvan ajan nahistellut ja mies on juuri kuvitellut tappavansa naisen. Sekö on onnen mitta, että Bertil on nyt viimein "hereillä" (elämästään ja onnestaan tietoinen?) Rutin yritettyä herätellä häntä sekä alkumatkan hotellissa että junahytissä?

Janon typerä lopetus ja kummallisen kepeästi kuvattu klinikkajakso eivät niin häiritse, jos viihtyy elokuvan kirjallisen sävykkyyden parissa, siis siinä toisen katsomiskerran mahdollistavassa ominaisuudessa, miten ”janoisuus” tulee korostamatta esille kohtauksissa. Kehyskertomuksen pariskunta on kaiken aikaa kuumissaan eikä saa itseään juotetuksi; Violalle taas vesi on kohtalo, kaikki tai ei mitään. 

Ihmiselämän rimpuilu sijaistoimintojen ja toiveajattelun välissä on sitä einokailalaista ihmisnäkemystä, jota Bergman kiitteli elämänsä tärkeimmäksi filosofiaksi. Harvassa B:n elokuvassa se tulee näin vaivattomasti dramatisoiduksi.

Tämä lienee myös ainoa kerta, kun Bergman käsittelee avoimesti naisten välistä rakkautta. Uhkaavaksi tunnelmoitu mutta muuten sovinnainen viettelykohtaus päättyy alavireiseen välttelyyn. Sensuuri – Bergmanin mukaan – leikkasi olennaisen palan Violan ja Valpurin keskustelusta, joka IMDb:n mukaan palautettiin vasta vuoden 2004 Tartan-editiossa. Omasta pohjoismaisesta dvd:stäni en näe mikä versio on kyseessä, mutta jännitettä siinä kyllä pitkitetään enemmän kuin tuon ajan elokuvalta olettaisi. Lopulta Viola työntää Valpurin pois ja pakenee. Identiteettinsä kieltävää Violaa esittää kirjailija Birgit Tengroth, jonka novelleihin käsikirjoitus perustui. Mahdollisesti Bergmania kiinnosti enemmänkin tarinoiden eroottisuus sinänsä kuin kokeneen näyttelijän näkemys ja opastus yksittäisen kohtauksen uskottavuudessa.