Bergman #16: Taikahuilu (1975)

 

Tänään tulivat postissa Sielujen sävel ja Marionettien elämästä. Mieluummin katsoisin niitä kuin että katselen loppuun eilen aloittamani Taikahuilun. 

Tunnustan, etten ole koskaan pitänyt Taikahuilusta (1975). Olen aiemmin katsonut sitä vain sen kerran kun katsoin sitä Saaran kanssa, joka tietysti pitää siitä, vaikka yleensä oopperan ystävät – kuulemma – eivät siitä pidä Bergmanin sovitettua Mozartin teoksen ”saippuaoopperaksi”, kuten sitä jossain amerikkalaisessa arvostelussa aikanaan haukuttiin.

Nyt katsottuna Taikahuilu ilahduttaa erilaisuudessaan jos sitä katsoo PÄTKITTÄIN. Sen ruotsinsointuisuutta arvostaisi jos sitä seuraisi painetusta libretosta. Lapsille tarkoitetun satumusikaalin tavoin se saa inhoamaan kaiken pahvisuutta jos katsoo kerralla varttia pidempään.

Television kokoiseen kurkistuslaatikkoonhan se on tarkoitettu. Siltikin tuntuu kuin siinä olisi yhdistetty oopperan ja televisiofilmin huonot puolet: liian suureellinen pärjätäkseen pienessä ruudussa, liian sovinnainen ja perheystävällinen miellyttääkseen Bergman-elokuvana. Siitäkin huolimatta, että tietää Bergmanin ikänsä ihailleen kyseistä Mozartin sävellystä.

Fantasiana se on harvoin niin kohotetun tunnelmallinen, että kaltaistani, muuten lapsenmielisistäkin satufilmeistä pitävää filmikatsojaa se kuljettaisi mukana. Kohtausten lyhyys ja muutamien yksittäisten kuvien filmillisyys yhdistettynä teatteritemppujen yksinkertaisuuteen on todennäköisempi syy jaksamiseen edes vartin kerrallaan. Jotkut Bergmanin muissa elokuvissa ilahduttavat kikkailut, kuten lomittaisen kasvoparin tiivis lähikuva, tuntuvat tämän filmin kuvavirrassa falskeilta yrityksiltä tehdä persoonia hahmoista, joiden olisi parempi tässä yhteydessä pysyä sadun vertauskuvina.

Kuriositeettimaisena avainteoksena Bergmanin valoisampaan puolen Taikahuilusta tietysti on velvollisuuskin pitää, vaikka taustatiedoista saa lukea (ja making of -dokkarista nähdä) miten Bergmanin raivo sai tässäkin produktiossa näyttelijät ja teknikot pelosta tärisemään. 

Ruotsalaiset ovat joutuneet pitämään Taikahuilusta, halusivatpa tai eivät. Elokuva näytettiin televisiossa uuden vuoden päivänä 1975 ja arvioiden mukaan kolmannes ruotsalaisista näki sen. Ehkä jopa nekin, joille se oli tehty eli lapset ja nuoriso. Tätä yleisöä ajatellen Bergman suodatti alkuperäisestä oopperasta perhedraaman ja kiinnitti rooleihin mahdollisimman kauniita ihmisiä, kuten Maaret Koskisen haastatteluartikkelista (2022) selviää. 

Ettäkö Bergman olisi pyyhkinyt pois kaiken vapaamuurarimystiikan? Onhan siinä esimerkiksi kuninkaan "veljeskunnan" istunto, jossa päätetään asettaa nuorelle parille moraalinen haaste, jotta nämä voivat osoittaa "puhtautensa" tulevina hallitsijoina, sekä Taminolta & Papagenolta vaadittu vala ja testi "veljeskunnan" talossa.

Koskisen haastattelemat henkilöt, Taikahuilun tv-tuottajat ja muut asianosaiset, puolustavat Bergmanin näkemystä sillä, että tämä yritti päästä lähelle alkuperäisen teoksen esityskontekstia: populaaria oopperaa houkuttelemaan ihmisiä teatteriin ja toistamaan esitys tiiviissä tilassa (pienellä näyttämöllä) joka vastaisi sekin 1700-luvun teatteria (ja Emanuel Schikanederin libreton näyttämötoimintaa). 

Tämän popularisoimisen ehtona 1970-luvun katsojalle oli tekstin ruotsintaminen. Moinen brutaalius on kuulemma kääntänyt oopperaväen teosta vastaan ja aikoinaan vaikeuttanut elokuvan myyntiä kansainväliseen levitykseen, mistä huolimatta kallis tv-tuotanto tuotti miljoonan voittoa ruotsalaisille. Voisi se onnistua nykyäänkin. Äskettäin luin, että Shakespeare-tuotantojen välittäminen Lontoon arvonäyttämöiltä (kuten RSC:ltä) maailman elokuvateattereihin on tuottanut enemmän rahaa kuin varsinaiset Shakespeare-filmatisoinnit.

Taikahuilun tekemistä seurannut dokumentti (1975) löytyy verkosta

https://www.youtube.com/watch?v=PtVLAlptwlA