Bergman #13: Syyssonaatti (1978)

Keväällä 1990 näin Tukholmassa useita Bergman-elokuvia, samoin Tampereella leffakerhoissa näytettiin niistä joitakin. Silti ainoat, jotka muistan kokeneeni valkokankaalta, ovat Seitsemän sinettiä sekä Kuiskauksia ja huutoja.

Syyssonaatin (1977) pitäisi olla tuplasuosikkini, koska siinä ovat molemmat ihailemani Bergmanit, mutta silti hankin sen vasta pari vuotta sitten kirjaston poistodevarina. Niin vähän olen ollut kiinnostunut Bergmanin myöhäistuotannosta, 1970-1980 -lukujen ohjauksista. Vaikka onhan niissä omat vahvuutensa, etenkin jos tykkää vahvoista näyttelijätöistä.

Ja onhan Syyssonaatti sentään mukava poikkeus parisuhteiden loputtomaan pyörittelyyn: nyt vastakkain ovat taiteilijaäiti Charlotte (Ingrid Bergman) ja pastorskaksi hiirulaistunut tytär Eva (Liv Ullmann). Draamaan tuo lisäjännitteen toinen tytär, vaikeasti kehitysvammainen, joka on jäänyt sisaren vastuulle.

 

Ingmar B oli kuulemma ilmaissut kiinnostuksensa työskennellä Ingrid B:n kanssa jo 1960-luvulla, kun heillä oli sama kansainvälinen agentuuri. Yhteistyö ei sitten sujunutkaan odotetusti. DVD:n making of -introssa herra B kertoo olleen ”shokki”, kuinka rouva B ylinäytteli roolinsa ja oli valmiiksi päättänyt miten hahmo piti tehdä. Vasta kun rouva B näki otokset hän ymmärsi herra B:n kritiikin ja kohtauksia kuvattiin uudelleen.

En nyt osaa sanoa, kuka äidin roolissa voisi olla parempikaan. Niin ehdottomasti naisroolit B:n elokuvissa tuntuvat mukautuvan näyttelijöidensä oloisiksi. Kohdat, joissa rouva B lausuu monologina auki tuntemuksiaan, eivät kyllä tunnu herra B:n elokuvalta, ei muodoltaan (teatterimainen monologi) eikä tekstiltään. Tätä herra B:n poikkeuksellista horjumista tyylilajeissa voisi selittää sekä rouva B:n vaatimilla kompromisseilla että herra B:n omalla uratilanteella. Maanpaossa verottajilta hän joutui turvautumaan saksalaiseen tuottajaan ja angloamerikkalaiseen rahaan toteuttaakseen ruotsalaisen elokuvan Norjassa. Jotain uutta hän halusi kokeilla, muttei tiennyt mitä.

Liv Ullmann on kahdesta isosta tähdestä enemmän se B-näyttelijä, joten tottahan tätäkin katsoo hänen elokuvanaan ensisijaisesti: miten hän painottelee ujon innostuksen (äiti on kuuluisa pianisti ja tytär soittaa vain urkuja), kiintymyksen (pitkän eron jälkeen), kauhun (äiti on juuri jäänyt leskeksi) ja patoutuneen vihan (äiti on keskittynyt taiteilijaegoonsa eikä tyttäriin) välillä.

Ullmannille käsikirjoitettu, arkkityyppisesti nimetty Eva on uskonnollisin hahmo mitä herra B:n elokuvista muistan, niin hämmästyttävän hartaasti ja hörhösti kuolleesta lapsestaan iloitseva nainen, että välillä on vaikea sanoa missä kulkee trauman ja tahattoman komiikan raja. Vanhoilla päivilläänhän B vahvasti kielsi kaiken uskonnollisuutensa, vaikka samaan hengenvetoon aina muistutti pitävänsä ihmisyyttä ”pyhänä”.

Hyvällä tavalla rosoista draamaa tällä uskovaisuudella saadaan kyllä aikaiseksi, kun seuraa täysipäisen äidin torjuvia reaktioita tyttären hörhöselityksiin aavelapsesta ja tuonpuoleisesta. Kun paikkana on matalista huoneista koostuva puinen pappila, niin siinähän ollaankin jo kuoleman porteilla. Vanhenemisen ja sairauden kysymyksiä elokuvassa paljon sitten pyöritelläänkin – niin paljon, että katsoja alkaa ahdistua rouva B:n puolesta, tämä kun oli kuvauksissa jo syöpänsä terminaalivaiheessa ja kaikki tiesivät sen.

 

Charlotten itsekkyys taiteilijana oli tietysti herra B:n tapa käsitellä omaa elämäänsä. Jotta katsoja reagoi vanhemman narsismiin, on toinen lapsi käsikirjoitettu vammaiseksi. Syyllisyyden torjumiseen ja vähittäiseen kohtaamiseen ei B muissa tarinoissaan ole käyttänyt näin realistista motivaatiota. 

Kun esimerkiksi Eva ensi kertaa paljastaa äidille, että sisar asuu nyt hänen luonaan talossa, hän lisää hymyillen, että eipä äiti olisi suostunut edes tulemaan jos olisi tiennyt tästä. Niin vaivattomasti Eva on oman äitinsä yläpuolella ihmisenä ja äitinä. Asetelma on siis lähes vapaa melodramaattisista elkeistä, samoin näyttelijätyö (Lena Nyman), joskin vammaisuus aiheena on mukana yhtä melodramaattisessa, muiden käytöksen punnitsevassa asemassa kuin pahimmissa viihdefilmeissä.

Kertomusrakenne on tällä kertaa pohjustettu prologilla, jossa aviomies-pappi (Halvar Björk) kertoo vaimostaan suoraan kameralle tämän historiaa, suhteestakin sen verran, että ei uskalla sanoa vaimolle rakkaudentunnustusta, koska ei löydä sopivia sanoja. Takaumana nähdään lisäksi äiti Evan hetket kuolevan miehensä rinnalla, mutta ne istuvat kokonaisuuteen erittäin kehnosti. Kuin elokuvaa olisi välillä aiottu televisiotuotannoksi. Niihin hetkiin verrattuna Evan kertomat takaumat lapsuuden kodista ovat samalla tavoin hysteerisen suljettuja porvariskodin minidraamoja kuin Kuiskauksia ja huutoja -filmissä. Kirkuvan punaisen tilalla on homeinen vihreä.

Musiikista tykkääävälle Syyssonaatissa on varmasti vielä oma kerroksensa tunnetta ja ajatusta. Pianokappaleen annetaan soida kaikessa rauhassa näyttäen äidin välillä pettyneitä, välillä liikutuksen kätkeviä ilmeitä. ”Piditkö siitä?” kysyy tytär. ”Pidin sinusta”, vastaa äiti. Niin pienillä isoilla kommenteilla valtaa käytetään perheissä. Kertooko kyseinen Chopinin kappale sitten todellakin tukahdetusta tuskasta vai haaveilusta, siitä näkyy paikalla piippuaan pureksivalla papillakin olevan mielipiteensä, jonka hän jättää lausumatta ääneen. 

Musiikista tykkäävä katsoja voi istua penkin syrjällä jännittäen miten eri tavoin äiti sitten soittaa saman kappaleen. Minä en siinä erottanut kuin nopeampaa ja tarkempaa soitantoa, mutta eihän se voi olla sama asia kuin laadullinen ero (väärän) sentimentaalisen ja (oikean) tunnevoimaisen välillä?

 

Minulla Syyssonaatti ei nouse arvossa tällä katsomiskerralla. Niin ainutekertainen kuin Evan hahmo onkin, ei se riitä täyttämään kylmän telkkarimaiselta taltiolta tuntuvaa filmiä. Draamanakin se on telkkarimainen: selitetään kamalasti tunteiden sisältöjä ja henkilöiden luonteiden eroavuuksia. Tällaiseen freudilaiseen paatokseen herra B ei olisi alentunut, jos draamana olisi isän ja pojan suhde! 

Tylsintä on se, että elokuvasta puuttuvat ne monitulkintaiset kuvat ja moniulotteiset kohtaukset, joita herra B:n parhaista elokuvista jaksaa kuluttaa loputtomiin. 

Isoin pettymys on tietenkin rouva B. Katsoin tänä kesänä hänen roolityönsä Golda Meiristä kertovassa tv-elokuvassa (1982) ja siinäkin hänen näyttelemisensä oli vahvempaa ja terävämpää kuin tässä. Tosin en minä sitäkään toista kertaa katso. Ylipäänsä juuri mikään 1960-luvun jälkeen tehty elokuva ei ole oikeasti toisen katsomisen arvoinen...