Bergman #12: Talven valoa (1962)

 

Talven valon (1962) muistan nähneeni ensi kertaa DVD:ltä, niin tarkkaan sen mustaharmaat kontrastit ovat piirtyneet mieleen. Mutta edes siitä pilvisten sävyjen silmänilosta ei ollut mitään nyt toistettavissa. Elokuva tuntui tällä kertaa auttamattoman tylsältä ja puristinen kuvankäyttö helpolta keinolta todistella pariksi tyhjäksi lauseeksi pelkistyvää metafysiikkaa.

Sitä en siis muistanut, miten hengettömästi tämä elokuva käsittelee hengenelämää. Enkä sitä voinut aavistaa, miten raskassoutuisen tekotaiteelliselta tämä voi tuntua jos yrittää seurata kuvien ohella draamaa ja tarinaa. Valkokankaalta jos tämän näkisi niin niitähän ei tarvitsisi välttämättä seuratakaan.

Voi tietysti ajatella, että Talven valoa -elokuvan perimmäinen tarkoitus on saada katsojat tuntemaan olonsa epämukavaksi kuin istuisivat itsekin kivikirkon puupenkillä seuratessaan pappinsa murentuvaa hengenelämää. Aivan kuten luterilaisuuden murenemista itsessään. Että itsensä tyhjentävä media on se mesitsi.

Taustatietojen mukaan pääosassa luterilaista pappia esittävä Gunnar Björnstrand oli sekä katolinen että sosialisti eikä yhtään tykännyt pitkäaikaisen työtoverinsa hänelle osoittamasta roolista. Ei hänen paljoa enempää tarvitsisi saada ilmaistuksi kuin sietämätöntä epämukavuutta, ja SITTEN verbalisoida, että hän on menettänyt uskonsa. 

Ingrid Thulinin esittämällä vaimolla on enemmän tehtäävä, ilmaista sekä katkeruutta että epäilevää rakkautta ja huolta avioliitosta. Hänen tunnustustaan B osaa ohjata suoraan kameraan päin. Vaimon kertomus verta vuotavista käsistä kuulostaa ehkä liian suureelliselta vihjatakseen naispuolisen messiaan stigmoihin ja voipi olla, ettei sitä Bergman niin ilmeiseksi ajatellutkaan, vaan – B:n tunnustaman mukaan – kuvasi kivuliaalla ihosairaudella avioliittoa kuten oli sen vastaavan sairauden myötä kokenut oman vaimonsa kanssa. 

Sivuosaan laitettu Max von Sydow olisi kyllä taas pelottavan vereslihainen Kiinasta ja maailmantilanteesta ahdistuneen kalastajan roolissa, muttei saa ruutuaikaa kuin siihen yhteen epäilyntäyteiseen vierailuun.

Suuren teeman sijaan B on tällä elokuvalla tarttunut niin suureen käsitteeseen, ettei saa siitä otetta, vaan kääntelee sitä sitaateilla ja dramatisoi itsemurhalla, joka voisi olla teinirunoilijan kynästä. Vuonna 1962 on voinut olla rohkeaa esitellä pappi, joka on töksähtävän raaka, säälii itseään ja halveksii jopa vaimoaan, mutta alkaen näyttelijävalinnoista ei Talven valoa ole tosiaankaan elokuva joka kannattelisi tunnelmassaan edes pohjoisella synkistelyllä.

Tapana on ollut tulkita Talven valon metafysiikkaa suhteessa siihen, miten se on väliosa trilogiassa (1961–1963), jonka aloittaa Kuin kuvastimessa ja päättää Hiljaisuus. Tätä tapaisuutta ei ole häirinnyt se, että B itse totesi trilogiaksi nimeämisen olleen erittäin huono idea. Itse onneksi nyt vapaudun näistä trilogiaoletuksista ja voin iloita tai pettyä Kuvastimesta jahka sinne asti tällä B-polulla päästään.