KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Syksyyn siirtyy runokirjani Arpapapitar julkaisu




perjantai 23. huhtikuuta 2021

Top Hitch #8: Vertigo

 

Top Hitch #8

Vertigo (1958)

 


Pitkät komeat kamera-ajot, hellän intiimistä kasvokuvauksesta huolellisiin skenaarioihin siirtyvät kohdistukset ja liioitellun koodaavalta vaikuttava värien käyttö huipentuvat Vertigossa. Tästä rakentui Hitchcockin perintö: katsojalle annetaan sopivan vähän mahdollisuuksia pysyä kärryillä juonesta, mutta kameran ja leikkausten hämärällä logiikalla kerronta tuntuu pitävän meidät siellä missä tapahtuu jotain ratkaisevaa.

Vertigossa Hitchcock halusi kokeilla jälleen jotain erilaista. Yritys oli sen verran poikkeava jopa Hitchcockin elokuvaksi, että elokuvasta ei tullut alkuunkaan sellaista kassamenestystä kuin ohjaaja oli jo tottunut. En itsekään ole koskaan erityisemmin pitänyt siitä. Kun restauroitu versio tuli teatterikierrokselle menin tietysti katsomaan sen uteliaana, josko nyt tajuaisin sen arvon klassikkona. Mutta ei. Värien palauttaminen alkuperäiseen loistokkuuteensa ei uponnut edes kaltaiseeni melodraaman harrastajaan.

Katsoin sen silti tänään uudelleen. Pidin aloituksesta, keskikohdasta ja loppujaksosta. Kaikki muu tuntui liian jäykältä ja kontrolloidulta. Täysin yllätyksettömältä, paitsi se unikohtaus. Toivoin, että pääosaparina olisi ollut ennemmin kuka tahansa muu kuin Stewart & Novak.

Elokuva alkaa takaa-ajolla, joka on aina tuntunut hölmön teatterimaiselta. Vaikka juuri sehän on tarkoitus. Alkujakson on tarkoitus vaikuttaa unelta tai elokuvalta elokuvassa. Joltain mikä on tapahtunut päähenkilö Scotin psyykessä.

Kun sitten elokuvan juoni käynnistyy, koko ensimmäinen puolisko (yli tunti filmiaikaa) on yhtä hidastuvaa takaa-ajoa. Voi kuvitella miten ällistyneitä katsojat ovat olleet vuonna 1958 tätä seuratessaan. Yleensähän Hitchcock inhosi amerikkalaisten elokuvien vakioasetelmaa, missä välillä leikataan kuva takaa-ajajaan ja välillä -ajettuun. Jos oli pakko kuvata takaa-ajoa hän keskittyi pelkästään toiseen osapuoleen, samoin kuin hän teki Hollywoodin yhtä perinteisissä tilannemotiiveissa, joissa henkilön Y on kiirehdittävä henkilön X avuksi. Leikkaus osapuolten välillä olisi ollut liian kliseistä Hitchcockin makuun.

Vertigon nimi pitäisi oikeastaan olla Etuikkuna. Näemme sen, mitä Scot näkee autonsa tuulilasin lävitse, kun hän kuljeksii pitkin San Fransiscoa haamumaisen harmaaseen pukeutuneen Madeleinen (Kim Novak) perässä. Aina välillä näemme Scotia esittävän James Stewartin kiihottuneet, hämmentyneet tai kyllästyneet reaktiot, aivan kuten Takaikkunassa. Tästähän se varsinainen "vertigo" sitten syntyy. Kadut ovat vaakasuoria kuiluja, jotka osoittavat äärettömyyteen. Ainoa rauhallinen hetki tulee ensin Golden Gate -sillan kohtauksessa, jossa sillan majesteettinen kaari rauhoittaa tilan. Toinen rauhallinen, metafyysinen hetki tulee jättipuiden metsässä, missä Madeleine välittömästi katoaa puiden korkeuksiin osoittavien vektoreiden keskelle.

Vertigo myös opettaa, että eivät epäjatkuvuudet sinänsä, vaan niiden rytmittäminen on olennaista katsojien manipuloinnissa. Hitchcock on tässä piinallisen tarkka. Ensimmäinen puolisko elokuvaa, se jahtaaminen, päättyy tarkalleen 62 minuutin kohdalla, kun Scot suutelee Madeleinea sinfonisen loppumusiikin säestämänä. Tästä alkaa ikään kuin uusi kertomus, joka jatkuu täsmälleen toiset 62 minuuttia.

Toisen osion alussa Scot menettää Madeleinen ja löytää Judyn tilalle. Tämä ratkaisu, että tärkein juonellinen käänne keskeyttää edellisen romanssin epilogin ja aloittaa uuden romanssin, on vahvimpia epäjatkuvuudella tehtyjä kerrontaratkaisuja mitä tiedän, ainakaan noin varhaisissa leffoissa. Tätä sietää selvittää.

Toisessa osiossa Scot ei enää liikukaan autolla vaan jalkaisin. Judy, jonka hän löytää, on maanläheinen tyttö, joka on 17-vuotiaasta alkaen oppinut tietämään miten vähän hänellä on mahdollisuuksia miesten hallitsemassa maailmassa; näinhän hän kertoo hotellihuoneessa jonne Scot tunkeutuu. Maanläheinen, arkinen, jalankulkijanainen KUILUKATUJEN maailmasta – ja sitten Scot alkaa kohottaa häntä samaan sfääriin missä hän AUTOLLA liikkui ja liikutteli Madeleinea. Scotin suhde Judyyn on isällinen ja tämän Judykin vaistomaisesti ilmaisee: hän seisoo kädet selän takana peiliä vasten murjottaen kun Scot yrittää ostaa hänelle vääränlaista mekkoa: "I won't do it" hän mutisee.

Toinen romanssi huipentuu tietysti siihen, kun Scot saa lopulta maaniteltua Judyn mieleisekseen eli Madeleinen näköiseksi. Tätä seuraa kuuluisa suudelmakohtaus, joka on samalla myös se toinen keskeinen teatterimaisuutta simuloiva kohtaus (kun Scot irroittautuu suudelmasta hän vaistoaa olevansa luostarin lavasteissa jotka näkyvät taustalla), mutta rinnastetaan seksiin. Kohtaus leikataan tilanteeseen, missä pariskunta istuksii yhtäkkiä rentoutuneena ja Judy tulee kylpyhuoneesta ilmoittaen olevansa nyt kyllä hirveän nälkäinen. Vasta nyt Judy uskaltaa pukeutua yhtä "korkeasti" kuin mitä Scot on halunnut hänen olevan. Mutta Scot pukee Judylle hänen asemaansa osoittavan kaulakorun ja näkee sen PEILIN kautta, on väistämätöntä että Judyn täytyy pudota arvostaan: toinen romanssi muuttuu petostarinaksi, jollaisena ensimmäinen romanssi on käynnistynyt. Seuraa se pakollinen loppumatka luostarille ja kellotorniin nousu.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti