KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Syksyyn siirtyy runokirjani Arpapapitar julkaisu




lauantai 24. huhtikuuta 2021

Top Hitch #7: Köysi

 

Top Hitch #7

Köysi (1948)

 


Eihän se ongelmatonta ole, tämä mr. Hitchcockin ohjausten läpikäyminen. Välillä tuntuu siltä kuin etsisi timantteja Harvey Weinsteinin tuotannosta. Silti katsoisin Marnienkin uudelleen jos vain pitäisin siitä. En ole koskaan pitänyt.

 

Köydestä taas olen aina pitänyt ja edelleenkin se jaksaa yllättää. Se on vieläkin kontrolloidumpi kuin Vertigo, mutta täysin eri tavalla. Elokuva näyttää täysin näyttelemisen taiteelle ja huoneteatterille omistautuneelta, mutta tosiasiassa "pure cinema" -otot syntyvät siitä, miten näyttelijöiden on tarkkaan reagoitava kameran mukana liikkuvaan studiokoneistoon. "Everything was to accommodate camera", selittää elokuvan käsikirjoittaja 'making of' -dokumentilla.

 

Näin Hitchcock sai rakennetuksi kaikkein isoimman ja näyttävimmän trikkinsä, mikä sopi täydellisesti elokuvan tarinaan: miten tehdään täydellinen rikos yleisön / juhliin kutsuttujen vieraiden silmien edessä.

 

Epäjatkuvuudella pelaaminen on sekin viety niin herkullisesti äärimmäisyyksiin, että jaksan huvittua siitä tänäänkin elokuvan katsoessa. Ensimmäisen 33 minuutin (77 minuutin kokonaiskestosta) on tarkoitus näyttää yhtenäiseltä otolta ja jos ei välitä ilmiselvästä leikkauskohdasta, joka on kätketty näyttelijän selkään pimennetyllä kuvalla, se näyttää yhtenäiseltä ja katkaistaan äkillisesti juuri kun kuristaja-Phillip huutaa "That's a lie" hänen rikoskumppaninsa kertoessa miten Phillipin kuristama kana heräsikin eloon "kuin Lasarus" (!). Tästä leikataan ensi kertaa: kuvaan jossa James Stewartin esittämä opettajahahmo tajuaa, että jokin rikos on tapahtunut.

 

Mutta mistä rikoksessa on kyse? Tarinan ja alkuperäisen brittinäytelmän teemana on kysymys nietzscheläisestä yli-ihmisestä, joka uskoo voivansa tappaa vähäisempänä pitämänsä ihmisen. Kun näytelmä on vuodelta 1929 ja elokuva vuodelta 1948, asettuu teeman ja aiheen väliin maailmansodan holokausti. Näin juutalaisen perheen pojan, Davidin, surmaaminen saa vieläkin hurjemman merkityksen, etenkin kun pojan isä on paikalla juhlissa ja joutuu kuuntelemaan murhaajan kehuskeluja  "alempien" ihmisten oikeutetusta tappamisesta. Phillipin kauhistunut huuto, että "kana" voisi herätä eloon "kuin Lasarus" on tarinan tasolla aktivoituva pelästys ruumiin heräämisestä juhlatilan keskelle asetetusta arkusta, mutta teeman kannalta vastalause sille, että hän ei syö enää "lihaa" sen arkun päältä, jota he nimittävät salongissaan alttariksi. Ja tästähän elokuvan melodraamakin syntyy: ei pahiksen virheestä tai hyviksen rohkeudesta, vaan heikon hahmon horjumisesta uskossaan.

 

Ei aivan erillään tästä kristillisestä teemasta on se homoseksuaalisuutta demonisoiva asetelma, että murhaajaparin suhde on juonen ja repliikkien perusteella selvästi enemmän kuin ystävyyttä. Käsikirjoittaja Arthur Laurents kertoo 'making of' -raidalla, että brittiläistä näytelmätekstiä ei olisi voitu käyttää sellaisenaan, koska kaikki kohteliaat "my dear boy" -puhuttelut kuulostivat  rakkaudenilmauksilta miesten välillä. Koko tuotantoryhmä oli siis täysin selvillä, toteaa Laurents, että kyse oli eksploitaatiofilmistä, jossa otettaisiin kaikki irti "siitä", mikä Hollywoodissa oli isompi tabu kuin brittiläisessä kulttuurissa. 


Myös Hitchcock käytti jälleen laskelmoidusti hyväkseen näyttelijöiden puolijulkista identiteettiä. Samoin hän viittasi Psykon tavoin tässäkin amerikkalaisia kuohuttaneeseen tosirikokseen, Leopold & Loebin tekemään "älyllisen ylivertaiseen" murhaan vuonna 1924, jonka amerikkalaiset hyvin tunsivat vielä vuonna 1948. Samasta murhasta näkyy tehdyn myös Orson Wellesin tähdittämä Rikollinen vietti (1959) ja Barbet Schroederin Numeromurha (2002).


Mitä uutta huomasin Köydestä tällä kertaa? Että John Dallin esittämä Brandon on hahmona imitaatio James Stewartin näyttelemisestä: vinosti hymyilevä ja suupielestään replikoiva, vinosti eteenpäin leukaansa työntävä, sliipattu olemus, tosin Brandonin kohdalla tietysti liioitellun yläluokkainen dandy-versio, kuten Hitchcock on halunnut tyypitellä homoseksuaalisuutta muissakin elokuvissaan. Partneria esittävä Farley Granger on sitten jäljitelmän jäljitelmä, murhamysteerin lavastuksen tarkoituksellinen heikko kohta, jota Brandon rauhoittelee ja Stewartin isähahmo yllyttää murtumaan.


Näyttääkin siltä, että kierrellessään uskonnollisia ja luokkaeroja Hitchcock turvautui tabuiksi tietämiinsä aiheisiin herättääkseen katsojat huomaamaan monitulkintaiset kohdat elokuvissaan. Laurentsinkin kommenteista käy selväksi, että luokkaerojen käsitteleminen Hollywood-elokuvassa oli yhtä haastavaa kuin seksuaalisten identiteettien eroavuuksien.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti