KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Syksyyn siirtyy runokirjani Arpapapitar julkaisu




tiistai 27. huhtikuuta 2021

Top Hitch #4: Notorious

 

Top Hitch #4

Notorious (1946)

 

"Ensimmäisen vuoden filmiopiskelijoiden työt näyttävät ingmarbergmanilta.

Toisen vuoden filmiopiskelijoiden työt näyttävät alfredhitchcockilta."

 

Näin oli vuonna 1972 Yhdysvalloissa. Miten lie nykyään? Ehkä ensimmäisen vuoden filmiopiskelijoiden työt näyttävät gasparnoélta ja toisen vuoden quentintarantinolta?

 

Vaikea on kuvitella, että kukaan haluaisi enää tehdä sellaista elokuvaa kuin Notorious, vaikka taitoja olisikin. Siinä näkyvät sota-ajan jälkishokin tunnelmat ja samalla yritys irtiottoon natsipahuuden värittämästä maailmasta. Jos tästä yrittäisi tehdä uuden version, niin tekijätiimi pitäisi ensin lähettää sotimaan kyetäkseen vastaavaan tulokseen. Muuten tuloksena olisi yhtä vastenmielinen ja kliininen antielokuva kuin Gus van Santin värisimulaatio (1998) Psykosta.

 

Itselleni Notorious on ollut yksi vaikuttavimmista Hitchcockin elokuvista enkä oikein tiedä miksi. Ehkä se johtuu vain Ingrid Bergmanista, vaikka hänkin on tehnyt parempia roolisuorituksia kuin tässä. Notoriouksessa Bergman esittää natsivaikuttajan tytärtä, Aliciaa. Alussa hänen olisi tarkoitus ilmaista tyttömäistä kapinallisuutta, mikä ei istu alkuunkaan siihen, millaisiin rooleihin Bergman oli omiaan. Vasta romanssin ja jännitysjuonen käynnistyessä Bergman pääsee tutuille kierroksille väläyttelemään hymyjään, replikoimaan hitaasti, lähes huokaamalla, esiintymään sulavasti arvonsa tuntevana seurapiirineitona ja sitten -rouvana.

 

Sama pätee Cary Grantiin. Hänkään ei ole aluksi omassa sarjassaan. Grant esitellään vitsikkäästi Bergmanin juhlien kuokkavieraana: hänet nähdään pitkään vain takaapäin mutta Bergmanin kommentti "olen nähnyt teidät jossakin" on hitchcockmaista "vertikaalista ironiaa", että romanssin mieshahmo on tuttu valkokankailta. Tähän vertikaalisen (katsoja tietää paremmin kuin hahmot heidän roolinsa) ja horisontaalisen ironian (ohjaaja vie romanttisen tilanteen toiseen suuntaan kuin katsoja odotti) entistäkin rajumpaan vuorotteluun perustunee Notoriouksen erikoinen tunnelma. Vertikaalisen ja horisontaalisen ironian käsitteillä Hitchcockin läpiselittänyt Richard Allen toteaa, että Notorious on poikkeuksellinen (vaikkei ainoa) "väärä nainen" -tarina Hitchcockin lukuisten "väärä mies" -elokuvien joukossa.

 

Tästä eteenpäin Grantin hahmo, Devlin, mentoroi Aliciaa niin kuin ohjaaja mentoroisi näyttelijää. Kun Alicia kyynelehtii, että uskoi Devlinin rakastavan häntä, Devlin käskee pyyhkimään kyyneleet, koska ne eivät sovi Alician hahmoon. Ratkaisevassa käänteessä, Alician joutuessa päättämään meneekö naimisiin natsijohtajan kanssa vakoojatehtävässä edetäkseen, ratkaisua ei tehdäkään romanttisella paikalla. Käänne tapahtuukin Secret Servicen herrasmiesten kokouksessa, mihin Alicia saapuu arvioitavaksi kuin studiopomojen istuntoon.

 

En yleensä pidä niistä filmeistä missä Grant on vakava, mutta tässä elokuvassa hänen poikkeuksellinen vakavuutensa ja ylimielisyytensä sopii vastapainoksi romanssirekisterissä pysyvälle Bergmanille. Kun Bergman saa eksoottisella näköalapaikalla liikaa kierroksia, Grant sieppaa hänen suudelmaan hieman nopeammin kuin olisi tarpeellista, ja kuva pimennetään ennen kuin siihen ehtii kertyä pisaraakaan imelyyttä. Jo seuraavassa yhteisessä kuvassa oletetaan, että Bergman on nyt syvästi rakastunut ja huokailee Grantin naamalle samalla kun mies yrittää keskittyä työhönsä.

 

Toinen puolisko tarinaa on kolme varttia pitkä, miltei puolet elokuvasta. Sen aikaa Alicia/Bergman on kartanossa herraspahisten miniänä. Jaksoa on tulkittu poikkeuksellisen rohkeaksi ja sovinistiseksi. Devlin rakastaa Aliciaa, mutta joutuu tekeytymään edelleen kylmäksi tätä kohtaan, koska on aina vain vaikeammassa tilanteessa Alician maatessa Alex Sebastian -natsin vaimona. 


Yhdessäkään repliikissä tätä "seksiä natsin vuoteessa?" -kysymystä ei kuitenkaan oteta esille. Alicia on kyllä heittänyt sarkastisen kommentin, että hän joutuu Mata Harin hommiin, mutta se tapahtuu kauan ennen kuin hän tietää mihin kaikkeen joutuu Etelä-Amerikan reissullaan. Näin raadollinen asetelma oli mahdollinen vain siksi, että ajankohdan Hollywood-standardiin kuului kaikkien merkkien häivyttäminen avioseksinkin mahdollisuudesta. Eli jos siihen ei edes vihjata (ja vihjailunhan Hitchcock osasi jos kuka) niin sitten sitä ei ole.

 

Pieniä vihjeitä Hitchcock antaa sen sijaan siitä, että Alician ja mr. Sebastianin suhde on platoninen. Vanha, lyhyt mies kulkee omassa kartanossaan kädestä pidellen nuorikkonsa kanssa kuin molemmat olisivat lapsia isossa talossa. Aliciaa kohtaan hän on avulias ja antelias, aivan muuta kuin viileän etäinen Devlin. Tutkijoiden arvostamassa perhekohtauksessa mr Sebastian istuu lähellä äitiään, kun taas Alicia on sijoitettu kauaksi taka-alalle. Kaikkiaan mukava mies.

 

Onko Ruotsi omasta halustaan natsien kimpassa?

Olennainen idea romanssin ja jännärin yhdistämiseen on se "kohtalon avain", josta tulee juonen keskipiste. Avainmotiivi aktivoi sadun ritari Siniparrasta, tuosta maailmanhistorian kuuluisimmasta sarjamurhaajasta. Notoriouksessa pahista eli mr Sebastiania esittää harmaantunut Claude Rains, ja hänenkin valtakunnassaan on yksi kielletty huone, se jonka avatessaan liian utelias neito (kimaltava kahlekoru vyötäisillään) herättää linnanherran tappoaikeet. Ehkä Siniparta sopi amerikkalaisten ajatuksiin siitä, millainen on maailmansodan sytyttänyt tyypillinen eurooppalainen: herrasmies joka houkuttaa ja surmaa naisia. Tällaisena myös Chaplin esitti hänet seuraavana vuonna (1947) valmistuneessa Ritari Siniparrassa. Hän oli täsmälleen samanikäinen kuin Rains.


Tähän myyttien (natsit, kauhusatu, elokuvallisuus) varovaiseen pyörittelyyn Hitchcock tuo hienon psykologisen käänteen kohtauksella Äidin makuuhuoneessa, kun natsiritari taipuu tunnustamaan äidille menneensä tyhmyyttään naimisiin jenkkivakoojan kanssa. Tästä siirrytään idyllisen aamiaiskohtauksen kautta jälleen hollywoodmaiseen tuottajakeskusteluun. Tuottajamainen operaatiopomo kertoo Alicialle, että Devlin on lähdössä Espanjaan koska nyt jäljellä on enää vain "rutiinia" (= melodraamaa naisten ehdoilla) ja uusi mies on tulossa Devlinin tilanne. Alicia ei tahdo ottaa asiaa puheeksi Devlinin tavatessaan, vaan molemmat haluavat osoittaa riippumattomuuttaan, minkä vuoksi kukaan ei tajua Alician joutuneen jo pahisten myrkytyksen uhriksi. "Horisontaalista ironiaa", sanoisi Richard Allen... vai olisiko sittenkin jotain suurempaa, ironiaa historian kustannuksella: mitäs meni ruotsalainen natsin kainaloon maailmansodasta selvitäkseen? Omasta halustaan?

 

Lopetus on jälleen nopea ja lyhyt. Devlin tulee linnaan pelastamaan Aliciaa eikä mitään sankaritemppua edes tarvita, koska ratkaisevaa on pahiksen heikkous kaltaistensa parvessa. Portaikkokohtaus muistuttaa täysin Mies joka tiesi liikaa -elokuvan vastaavaa kohtausta, seurapiirien jähmettymistä sen edessä, että jotain väistämätöntä tapahtuu elokuvan sisällä elokuvan omalla genrelogiikalla. Romanssi saa täyttymyksensä, kun näemme hyvisparin (Devlin ja Alicia) ja pahisparin (Sebastian ja Äiti) laskeutuvan yhtä jalkaa melodraamalle ominaisia jättiläisportaita, ja linnan oven sulkeutuvan heidän takanaan. Ovi sulkee taakseen sadun elokuvallisesta elämästä, joten mitään ei ole enää kerrottavaa. Melodraaman aikakausi (Bergman) hoippuu kuolemansairaana ulos lavasteista, mutta myös vuodet 1934–1940 ovat pelkkää mustetta natsien goottisessa arkistossa.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti