KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Syksyyn siirtyy runokirjani Arpapapitar julkaisu




keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Top Hitch #3: Pelastusvene

 

 

Top Hitch #3

Pelastusvene (1944)

 

Elonetin mukaan Pelastusvene on tullut televisiosta ainoastaan kolmesti: Yleltä 1962 ja 1971 ja MTV3:lta 1990. Ilmeisesti en nähnyt sitä edes lapsena, vaikka muuten Hitchcockin elokuvat tuntuvat olleen lapsuuden keskeisimpiä filmikokemuksia. Kun pari vuotta sitten näin Pelastusveneen lähes sattumalta se tuntui tavattoman kiehtovalta juuri siksi, että siinä oli niin pieneen tilaan ahdettuna vain ohjaajalleen ominainen synkkä huumori ja jännitys ilman kovinkaan kummallista kuvallista kikkailua. Niukasti luontevia kuvakulmia tarjoavassa tilanteessa pienikin etäännyttävä temppu alleviivaa sitten sitäkin enemmän. Tällainen on jo ekspositiossa ajelehtivien (tulevaa toimintaa enteilevien!) tavaroiden ja kuolleista kaikuvien äänten montaasi, josta pelastusveneen ensimmäinen hahmo, seurapiiritoimittaja, poimii kameran etsimeen kuvan rahaa kahmivasta survivalistista. Merigotiikkaa. 

 

Nyt uudelleen Pelastusveneen katsoessa se jaksaa vieläkin hämmästyttä. Onhan se ainutlaatuisen tiivis jopa Hitchcock-jännäriksi: jo 12 minuutin kohdalla veneeseen kömpii natsi, siis ennen kuin ryhmääntyminen veneessä on päässyt kunnolla alkuunsa. Natsi Willi ei ole suinkaan mikään sotilaallisen jäntevä soturi, vaan selvästi isompi ja painavampi kuin kukaan muu: olennaista mikrodemokratialle on se, että hänen massansa ottaa enemmän tilaa pelastusveneestä kuin muiden ja että hän ei vaikuta uhkaavalta vaan naapurin kaverilta. Tässä hän on aivan erilainen natsipahiksen hahmo kuin muiden Hitchcock-leffojen natsipahikset.

 

Voi hyvinkin olla, että Pelastusvene on edelleen maailmanennätys elokuvadraaman rakentamisesta pienimpään mahdolliseen tilaan. Jos joku äijä itkeskelee puhelinkopissa (Phone Booth, 2003) tai elävältä haudattuna (Haudattu, 2010) puolitoistatuntia niin sitä en vielä laske draamaksi, mutta Hitchcock laittoi peräti yhdeksän ihmistä veneeseen taistelemaan henkiinjäämisestä. Kaikkialle ehtivä Richard Allen onkin pitänyt Pelastusvenettä edustavana pohjustuksena "reality game" -konseptille, joka on selvin Hitchcockin genreperintö nykypäivänkin kauhufilmeille.

 

Erityisen jännittävältä Pelastusvene tuntui ensinäkemältä siksi, ettei elokuvassa ollut muita selviä tähtinäyttelijöitä kuin Tallulah Bankhead, joka valaisee veneen ja ihmisjoukon vanhojen Hollywood-elokuvien glamourilla. Hahmon liioiteltu pinnallisuus ja tarinan aikana tapahtuva lähentyminen kansanihmisiin on tarkoitettu, oletan, ilmaukseksi siitä, että sodan oloissa Hollywoodkin tajuaa tehtävänsä osana kansaa.

 

Pelastusvene on tietysti se luokkatietoisin elokuva ohjaajansa tuotannossa, kiitos Steinbeckin laatiman käsikirjoituksen. Tämä näkyy hahmojen vahvassa tyypittelyssä, mikä sopii erinomaisesti tarinaan siitä, etteivät kaikki ole sitä miltä vaikuttavat:

 

  • Connie: journalisti, diiva, osaa saksaa.
  • Alice: hoitaja, univormussa, kansanihminen.
  • Mrs Higley: äitihahmo: saanut kranaattitrauman; kuollut vauva.
  • Rittenhouse: peluri, miljonääri, pappiluonteinen, erittelijä.
  • Sparks: "James Stewart"-tyyppi, kuolee juodessa, radio-operaattori
  • Gus Smith: haavoittunut seilori, pygminen "Kaptah"-tyyppi.
  • John Kovac: kovakasvo, tatuoitu, kommunisti konemies.
  • Joe: musta stuertti, spirituaalinen, osaa liturgiat.
  • Saksalainen upseeri Willi, natsi.

 

 

Companion... -kirjassa Pelastusveneestä kirjoittaa elokuvatutkija Ina Rae Hark. Hän kiinnittää huomion Joen hahmoon, koska tämä ei ole täysin stereotypiaan perustuva mutta ei myöskään niin "edistyksellinen" hahmo kuin veneseuruetta vahvalla persoonallaan hallitseva Connie. Joen etninen profiloitu amerikkalaisena mustana on hölmön pelkistetty, mikä ei Steinbeckin mukaan ollut alkuunkaan sitä mitä hän kirjoitti. Steinbeck lähetti kirjeen tuottajille nimensä poistamiseksi krediiteistä tyytymättömänä siihen miten tyhmäksi työläinen ja musta hahmo kuvattiin elokuvassa.

 

Harkin mukaan Joen hahmossa on silti ajalleen (ja Selznickin tuotannoille) erikoista se, että hänelle annetaan tässä pienoisdemokratiassa samanveroinen oikeus äänestää, mitä natsille tehdään, ja hänet esitellään alusta alkaen sankarillisena. Lisäksi hän vaikuttaa suhtautuvan hymyilevän sarkastisesti asemaan, joka hänelle lankeaa veneen token-värillisenä. Joen tyypittely toiminnallisena hahmona johtuu siitäkin, että elokuva pyrkii esittämään amerikkalaisuuden pragmaattiseen konsensukseen pyrkivänä ja luokkaerojen osuuden pinnaksi joka ei estä sotaponnistuksia. Hark vertaa pelastusveneen yhteisöä Saboteur-elokuvan sirkusseurueeseen ja kyseisen elokuvan asenteeseen demokratiasta. Päinvastoin kuin ne kriitikot, jotka syyttivät elokuvaa amerikkalaisten heikkouden osoittamisesta vahvatahtoisen natsin edessä, Hark tulkitsee amerikkalaisia YHDISTÄVÄN epäröinnin samaksi vahvaksi julistukseksi kuin Saboteur'issa: auktoriteettien ja ideologian puute on amerikkalaisten vahvuus pitkässä juoksussa.

 

"Dying together's even more personal than living together", tiivistää sen Connie.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti