KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Syksyyn siirtyy runokirjani Arpapapitar julkaisu




torstai 29. huhtikuuta 2021

Top Hitch #2: Vaarallinen romanssi

 

 

Top Hitch #2

Vaarallinen romanssi (1959)



Oscareiden sijaan voitaisiin jakaa Alfred-palkintoja parhaille Hitchcock-tyyppisille suorituksille kuvauksessa, käsikirjoituksessa ja sellaisessa näyttelijätyössä joka sopisi mies/nais-rooliin Hitchcock-elokuvassa. Tai sitten niitä pystejä voisi jakaa edes Hitchcockin oman tuotannon sisällä.

 

Parhaan dialogin Alfred-palkinnon saisi Vaarallinen romanssi.

Parhaan musiikin Alfred-palkinnon saisi Vaarallinen romanssi. 

Parhaan värisävytyksen Alfred-palkinnon saisi Vaarallinen romanssi.

Parhaan blondinäyttelijän Alfred-palkinnon saisi Vaarallinen romanssi.

Parhaan pahiksen Alfred-palkinnon saisi Vaarallinen romanssi.

Ja parhaan kohtauskomposition Alfred-palkinnon, tietysti, saisi Vaarallinen romanssi.

 

Ehkä se sietäisi saada myös parhaan Cary Grant -suorituksen Alfred-palkinnon ja jopa parhaan esinemotiivin (mikroskooppisen pieni partahöylä) Alfred-palkinnon. Nämä kuulostavat vähäisiltä seikoilta, mutta siirtymässä vakavasta komiikasta hymyilyttävään absurdiin ne ovat olennaisia sille, miten tarkkaan ohjaaja voi hallita elokuvan ulkoasua jo ennen jälkituotantoa.

 

Tässä absurdissa maailmassa ihmiset nauravat hississä lausutulle paljastukselle murha-aikeista ja poika maksaa äidilleen, jotta tämä auttaisi häntä etsimään pahiksia hotellista. Poliisit (ja viranomaiset) ovat humoristisempia hahmoja kuin missään muussa Hitchcock-elokuvassa, täysin erillään siitä, millaiseksi maailma on muuttunut Kylmän Sodan vuoksi. Kun Grant tunnustaa poliisiautossa helpottuneena (päästyään pakoon pahiksia) olevansa lehtikuvien etsitty murhaaja, poliisi toteaa vain "You should be ashamed for yourself".

 

Vaarallisessa romanssissa kaikki on hieman isompaa, lavastetumpaa, keinotekoisempaa ja oikukkaampaa kuin muissa herra Huun elokuvissa. Pohtiessaan Hitchcockin kirjallisia lähteitä Ken Mogg viittaa 1800-luvun eurooppalaisiin romaanikirjailijoihin, jotka mieluusti liittävät kirjojensa tarinaan kaikenlaista lukemaansa ja oppimaansa, etenkin yhä uusia sivuhahmoja, todetakseen sitten tarinan lopussa että kaikki on turhaa. Vaarallisessa romanssissa päähenkilö on alusta alkaen täysi hahmo mutta tyhjä persoona, joka on valmis täyttymään millä tahansa identiteetin aineksilla. Mogg viittaa useisiin Hitchcockin tuntemiin lähteisiin tällaista tarinaa varten, mukaan lukien Graham Greenen tragikoominen vakoojaromaani Miehemme havannassa (1958), josta Greene kieltäytyi myymästä oikeuksia Hitchcockille – vaikka myi ne sitten Carol Reedin filmiksi (1959).

 

Hitchcockin elokuvissa puritaanisia "kaikki oli turhaa" -lopetuksia vastaavat loppuhuipennukset, joissa ainoastaan kuolema ja ehdoton rakkaus osoitetaan merkitseviksi, mutta myös loppua lähellä olevat kuvamotiivit, joissa lupaillaan sankarille nirvanamaista rauhaa seikkailustaan. Vaarallisen romanssin osalta Mogg tekee kiinnostavan rinnastuksen 1800-luvun seikkailuromansseihin (erityisesti Haggardin Kuningas Salomonin kaivokset, 1885), jossa niin ikään etsitään arkaaisempaa elämäntapaa etäisiltä vuoristomaisilta seuduilta.

 

Vaarallinen romanssi on silti urbaanein Hitchcokin filmeistä. Mogg toteaakin, että se on ehkä lähinnä Hitchcockin unelmaa tehdä elokuva suurkaupungin vuorokaudesta. Jopa se kuuluisa autiomaakohtaus on vaikuttava siksi, että hetkeksi ollaan niin täysin ilman urbaaneja ihmismassoja verrattuna edeltäviin ja seuraaviin kohtauksiin. Koko maailma näkyy jähmettyneen Kylmän sodan aikakautena. Kun autiomaassa tapahtuu onnettomuus paikalle saapuvat silminnäkijät jähmettyvät tuijottamaan sitä kuin scifistiset palkoihmiset. Vain Grantin esittämä Thornhill on alati liikkeellä. Siihen viittaa elokuvan nimikin, joka tarkoittaa yhtä aikaa karttasuuntaa ja suuntien mielivaltaisuutta. Elokuvan alkuperäinen nimi olikin "A Northwesterly Direction" ja suuntaa noudattaen Thornhillin pitkän etsiskelyn oli tarkoitus päätyä New Yorkista Alaskaan.

 

Thornhillin levoton liikkuvuus (hän on ollut kahdesti naimisissakin) saa hänet väistämättä täyttämään sen keksityn identiteetin, jolla viranomaiset ja vakoojat pelaavat piiloleikkiä julkisivujen takana. Elokuvan paras joukkokohtaus (ja Alfred-palkinnon ehdokas sarjassaan) on huutokaupassa missä pahisten piirittämä Thornhill alkaa kommentoida myytäviä tuotteita ja nostaa huutojen hintoja miten sattuu. Kohtaus on kuin käännettynä Muukalaisia junassa -elokuvan idea kuvata pahista liikkumattomana keskellä mekaanisesti päitään kääntelevää yleisöä. Nyt vain sankari ajattelee ja kääntelehtii ajatustensa mukaisesti paikallaan keskellä elotonta yleisöä.

 

Lähes makuasia voi olla, onko Eva Maria Saint paras vaiko vain viilein Hitchcockin blondinäyttelijöistä, mutta ainakin hän pääsee lausumaan parhaat kaksimielisyydet mitä herra Huun elokuvissa on tohdittu käyttää. "Mitä mies voi tehdä kahdessakymmenessä minuutissa ilman vaatteita?" kysyy Grant hotellihuoneessa. "Sitä mihin voi mennä tunti", vastaa Eve.

 

Alfred-palkinnon voisi saada myös parhaasta naistenvaatteen designista. Kun Eva Marie Saint on paljastunut natsipahisten kätyriksi, hänet nähdään  hotellissa ja huutokaupassa hehkuvan punaisessa ruusumekossa. Vaate on toisaalta kulmikkaan neutraali kuin osa Grantin vierailemien hotellien ja kartanon sisustusta, toisaalta kirkuvan seksuaalinen signaali, selästä syvään uurrettu ja kuitenkin liioitellun ankkamaisella peräosalla varustettu. "This piece of sculpture", sanoo Grant näin puetusta naisesta, kun he ovat antiikkihuutokaupassa. Juuri tällä kohtaa pahiksen, James Masonin ilmeestä näkyy hänen oivaltavan että Thornhill ja Eve (koska nämä ovat niin vihaisia toisilleen) ovat rakastavaisia.

 

Tällaisia ensisijaisesti viileitä blondeja Hitchcock etsi elokuviinsa. Kun Pia Lindström kysyi häneltä haastattelussa, onko valinnoissa jokin syy, Hitch vastasi, että hän siten välttää saamasta elokuviinsa seksikkäitä blondeja.  Totta onkin, ettei Hitchcockin elokuvissa ole edes erotiikkaa. Sisällöltään eroottiset kohtaukset jäävät poikkeuksetta junnaamaan paikoilleen, ikään kuin hahmotkin olisivat tietoisia sensuurisäännöistä, jotka tulevat joka tapauksessa estämään tilanteen kehittymisen tarpeeksi pitkälle. Tämä on peliä katsojien kanssa, heidän turhautumisensa kommentointia, kuten Saintille suunniteltu vaate, välillisyytensä fetissoiva ja fetissisyytensä välineistävä esinemotiivi.

 

Eniten minua nauratti se mikroskooppisen pieni partahöylä, jota Grant ihmettelee naisen pesuhuoneessa, ikään kuin kyse olisi miesmäisen suorasukaisesti seksiä käyttävän naisen minifalloksesta. Jostain syystä Grant nappaa höylän mukaansa ja ajaa sillä juna-aseman miestenhuoneessa partavaahtoonsa pienet Hitler-viikset. Joten: se partahöylä olikin mitä ilmeisimmin Even miesystävän eli pahisnatsin eikä Even omaisuutta. Juurikaan muita viittauksia pahisvakoojien ideologiseen taustaan ei taidettu antaa kuin että he palvelevat kilpailevaa osapuolta Kylmässä sodassa ja että Martin Landaun esittämä apuri muistaa millaisia niksejä Gestapo on opettanut vakoojille.

 

Vain Vaarallisen romanssin lopetusjakso tuntui lapsenakin hölmön helpolta ja väärällä tavalla mahtipontiselta; laveaa sinfonista musiikkia jättimäisissä presidentinpäälavasteissaan. Nyt luin ensi kertaa, että Hitchcock huvitti itseään suunnittelemalla elokuvan nimeksi "Mies Lincolnin nenässä". Paljon enemmän pidän yksityiskohtaisista vihjeistä loppujaksossakin, kuten siitä miten naiskätyri huomaa Grantin hiiviskelyn tv-ruudusta tai miten Landau-pahis kanniskelee mukanaan kirjapinoa, kun ollaan kiireesti pakenemassa maasta. Pino on kietaistu nauhalla tai narulla yhteen kuten koulutettujen pahisten kirjat Köydessä.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti